(EBM Records/ Nuclear Omnicide 2013)

Jossakin määrin nihilistinen kriitikkokin oli kerennyt jo menettää toivonsa tuoreiden, kotimaisten bändien kykyyn tehdä enää kouriintuntuvaa ja nivusille potkivaa metallia. Valtaosa tulevaisuudenlupauksiksi hehkutetuista metalliyhtyeistä on jo vuosia kompastellut mahdottomuuteensa pyrkiessään tarjoilemaan joko munattoman kornia, yksitoikkoisen puuduttavaa jyystöä tai lukemattomista genren alakategorioista kasaan läjättyä sillisalaattia, mitä kutsutaan milloin metal coreksi, milloin post-metalliksi tai ties miksi uudeksi, trenditietoiseksi, ajanhengen mukaiseksi hutuksi. Kirkkonummen lupaavat urhot, Nuclear Omnicide on kuitenkin riemastuttava poikkeus, eikä sorru mihinkään tällaiseen.

Meksikolaisen EBM-Recordsin julkaisemalla debyytillä yhtye ei pyrikään keksimään sirkkelinterää uudelleen, vaan nelikko tykittää antaumuksella 80-luvun lopulta tuttua, tanakoilla ja täyteläisillä, vahvasti rapakon taakse kumartavilla tapporiffeillä potkivaa, kipakkaa death-thrashia tyyliin Schizophrenian aikainen Sepultura, Slayer ja Leprosyn aikainen Death. Matkassa mausteena on myös ripaus teutoni-thrashia, mistä selkeimmät vaikutteet muistuttavat Kreatorista.

N.O.:n varsin kansainväliseltä kuulostava paahtaminen on kiitettävän ankaraa kautta linjan, eikä poikamaisella innolla ja aggrella molemmin nyrkein mätkitty turpasauna anna yhtyeen debyyttialbumilla periksi hetkeksikään. Blood Currency, Biotech, Unleash Yourself,  Lethal Obsession, Mr. Rabbit, Koodinimi Koskenkorva ja Slayerin Hell Awaits –albumin uhkaavat hidastelut mieleen tuovat yhtyeen ja albumin nimikkobiisit eivät jätä selittelyille juurikaan sijaa. Nuclear Omniciden meno on väkivaltaista hurmosta, ja mosh-osien hengähdysbreakkejakin yhtye osaa tarjoilla debyytillään jo kohtalaisesti. Vaikka yhtyeen S.O.D. – henkinen huumori kirvesmurhaajapupuineen on myös hykerryttävästi kohdallaan, balladeja ei tällä levyllä kuulla, ja erittäin hyvä niin.

Kasper Koutosen ja Mikael Ignatiuksen tuplakitarointi on nautinnollista kuunneltavaa. Kaksikon murhariffittely ja tyylitajuisen taidokas, perinteitä kunnioittava kitarasooloilu polveilee viitteitä aina Yngwie Malmsteenista Jeff Hannemanin kautta Ex-Obituaryn ja Six Feet Underin Allen Westin kielten kuritukseen. Basisti-laulaja Benny Raivion lähinnä nuorta Max Cavaleraa muistuttava, punkahtava ulosanti nostaa puolestaan niskavillat helposti pystyyn vanhemmaltakin thrash-jäärältä. Raivio on opiskellut Cavaleransa, Millensä, Arayansa, Lilkerinsä ja Kinginsä tekstitystensä oikeaoppisesta thrash-tematiikasta ja -sanailusta päätellen kiitettävästi.

Kuitenkin seitsemän albumin kymmenestä biisistä on yhtä-kahta riffiä lukuunottamatta perustempoiltaan hyvin hektistä takomista, ja kappaleiden riffit alkavat ennen pitkää liipata vaarallisen läheltä toisiaan, mikä alkaa albumia läpi kuunnellessa syödä kokonaisuuden potkivuutta, aggressiivisuutta ja lopulta myös tehdä lopputuloksesta hieman tasapaksun vaikutelman.

Suvereeneimpaan tyrmäykseen albumikokonaisuutta ajatellen TPOE:n biisit kaipaisivat enemmän ja pidempiä break-osia, ja että ylipäätään mukaan olisi mahdutettu pari raskaampaakin kappaletta. Pääpainon siirtämistä aavistuksen hitaammilla tempoilla operoiviin elementteihin vaikka Celtic Frostin tai 80-luvun Anthraxin tyyliin, yhtye saisi ainakin paperilla aikaan pelottavaa jälkeä. Myöskään muutamat, biiseihin ilmaa tuovat duurisointukierrot eivät tekisi ollenkaan pahaa Nuclear Omniciden turboahdettujen biisien tapauksessa. Albumin miksauksessa olisi myös ollut hieman viilattavaa; rytmikitaravalli saisi iskeä vielä aavistuksen tehokkaammin Alex Anttilan paukuttaman, ankaran rumpumätön läpi niin, että sinällään “pahojen” riffien nyanssit pääsisivät puremaan entistä tiukemmin kuulijaa naamaan ja palvelemaan näin kokonaisuutta paremmin.

Nuclear Omniciden biiseihin tarvittaisiin siis vielä hieman balanssitarkistusta sekä aavistus enemmän dynamiikkaa ja ilmaa tuovia riffi-, laulu- ja rytmivariaatioita niin, että kuulijan legot olisivat entistäkin tehokkaammilla ja vähemmillä iskuilla kurkussa. Yhtyeen riffituli on kuitenkin 18-vuotiaiden pelimannien kepakoista taotuiksi sen verran uskomattoman tiukkaa, rankkaa ja tyylitajuista, että heidän harteillensa uskaltaa helposti asettaa kautta aikojen yhden kotimaan lupaavimman thrash-yhtyeen viitan.

Nuclear Omnicidea voi biisiensä puolesta hyvällä omalla tunnolla povata jopa uudeksi Stoneksi tai Airdashiksi sillä erotuksella, että heillä on jo nyt plakkarissa ko. kasarisuuruuksia parempia biisejä. Kirkkonummelaiskytköksisistä ja kotimaisista tekijöistä Nukejen väkevä thrashays osuu kuitenkin vielä edellämainittuja yhtyeitä lähimmäs niin ikään “Kyrsälän” kasvatin, Mika “Kaasu” /”Gas Lipstick” Karppisen (Kyyria, HIM, Bendover) ja Roope Latvalan luotsaamaa, vuonna 1995 yhden, loistavan albumin julkaissutta Dementiaa tai The Scourgeria.

Tuoreiden, kotimaisten thrash-tulokkaiden keskenäisessä vertailussa N.O.:n debyyttialbumi pesee tinkimättömällä tyylitajullaan ja teeskentelemättömyydellän esim. kovasti medioissa hehkutetun Lost Societyn debyytin vähintään lukemin 4-1. The Presence of Evilin kuultuaan usko metallinuorisoon on jälleen palannut roimasti. Mikäli yhtye jaksaa vaan tehdä töitä jatkossa olan takaa, se, milloin Euroopan metallikentät kutsuvat näitä lahjakkaita nuoria miehiä, on heidän debyyttialbuminsa perusteella vain ajan kysymys. Kun kolme ja puoli pyöristetään matemaattisesti aina ylöspäin, tulostaulu näyttää:

4/5

Mahdollisesti jotain samankaltaista

• Marko Annala erotettiin Mokomasta. Uuden Mokoma-vokalistin esittelevä single “Punainen Kukko 2″ ulkona 13.4. Legendaarinen Slumgudgeon palaa takaisin.
• Nuclear Omnicide : Bringers of Disease-EP – Turboahdettua vanhan liiton death-thrashia nuoruuden innolla
• A.R.G. : One World Without the End – Poronkuseman lähempänä thrash-klassikkoa vol. 2

Linkkejä

https://www.facebook.com/NuclearOmnicide?fref=ts
http://hattu.nettiareena.fi/2011/04/17/nuclear-omnicide-aani-ja-vimma-2011/
http://www.last.fm/music/Nuclear+Omnicide

(omakustanne 2013)

Läntiseltä Uudeltamaalta ponnistava, vuonna 2008 perustettu, nuorista miehistä koostuva Anthem Life soittaa kevyin pop-vivahtein kuorrutettua metallista rockia. Kuluvan vuoden Suomen Emergenza-bändikisan finaaliin selviytyneen yhtyeen viisi kappaletta sisältävä Debyytti-EP Sins of Salvation on voimakas pakkaus tehokkaan turvallista metallirockia. Yhtyeen kappaleet varioivat pop-rockista moderniin metalliin hyödyntäen tehokeinonaan myös death-metallin kanssa flirttailevia lauluosuuksia. Yhtyeen kappaleentekotaito on hyvää ja melodiataju varsin kohdillaan. Pääosassa vastuussa yhtyeen ilmaisusta ja sävellyksistä ovat laulaja-kitaristi Miika Matilainen ja rumpali-laulaja Matias Eskola. Basisti Riku Holm ja kitaristi Oskari Kilpi hoitavat tonttinsa jämäkästi asiaan kuuluvalla tavalla.

Melankolisen pohjavireisesta melodiakudonnasta aina verevän raskaaseen, Metallicalta tuoksahtavaan, disturbedmaisen radioystävälliseen raskasrockaukseen soittonsa ulottava yhtye operoi osaamisalueillaan pääosin oikeinkin hyvin. Tästä esimerkkeinä Salvation ja Stnd Ur Grnd. Matilaisen ja Eskolan melodianrakennustaju on hyvää, vaikka paikoin miesten aavistuksen ontuva englannin lausuminen verottaa kokonaisuudesta pois jonkin uskottavuuspisteen. Paikoin yhtye myös soittaa turvallisesti mukavuusalueellaan, mikä jättää odottamaan kappaleiden teossa kauttaaltaan aavistuksen radikaalimipia ratkaisuja. Myös kappaleiden sanoituksiin olisi varaa lisätä särmää. Kyseessä on kuitenkin kehitysosa-alue, mille on treenaamisen oivallusten myötä tehtävissä jotain.

Vahvat ja tarttuvat melodiat dynaamisesti toimivaan ja hengittävään rytmipohjaan ovat yhtyeen ehdoton valttikortti, mitä yhtye osaa myöskin debyytti-EP:llään hyödyntää hyvin. Potentiaalia ja “know how:ta” yhtyeessä on, mikä odottaa oikeastaan vaan asioiden ohjautumista uomiinsa ja tekemään sävellystyössä rohkeampia ratkaisuja. Kaiken kaikkiaan Anthem Lifen debyytti kuitenkin toimii puutteineenkin hyvin. Yhtyeen ominaispiirteet ovat vahvat ja persoonallisesti hahmottuvat.

3/5

Mahdollisesti jotain samankaltaista

• Speedwolf : Ride With Death (2011) – Vanhassa vara pahempi
• Jurassic Rockin lisäkiinnityksissä mm. Tenacious D:n toinen puolikas Kyle Gass
• Tiesitkö, että nämä hitit ovatkin kovereita – osa 1

Linkkejä

https://www.facebook.com/AnthemLifeOfficial
http://open.spotify.com/artist/3Wc9Un2OGZjZP6kQ9rgX62

(Combat Rock 2013)

Kuudes Silmä on helsinkiläinen, mustanpuhuvaa, vanhan liiton gootti-/ post-punkia angstisen ahdistuneen paatoksen sävyillä maalaileva yhtye, minkä hengessä keskenään lyövät kättä Pelle Miljoona 1980, Musta paraati, Silmät, Lama ja Kuudes tunti. Yhtälailla yhtyeen kolkon tyhjentävästä ulosannista voi helposti löytää myös selkeitä samankaltaisuuksia brittiosaston klassikoista aina The Curesta Bauhausin kautta tyylilajin upeimpaan konkretisoitumaan ja edelläkävijään, Joy Divisioniin.

Kuudennen Silmän kappaleet uhkuvat mahtipontisuutta tyylilajille ominaiseen tapaan tumman hypnoottisine sointu- ja melodiakiertoineen sekä kosketinujelluksineen. Etenkin merkillepantavan ihailtavaa tässä paketissa on yhtyeen kyky ja aito uskallus heittäytyä mielen ja tunnemaailman syvimpiin kuiluihin tylysti, hyvin pelkistetyin keinoin. Parhaiten tämä onnistuu kappaleissa Happea ja Tervetuloa mun elämään, mitkä nousevatkin kertaheitolla paitsi albumin vetovoimaisimmiksi kappaleiksi, myös sävellyksellisesti aina kotimaisen nykypunk-rockin kärkikastiin.

Miltei samalle vaikuttavuuden tasolle yltävät myös albumin avausraita Hypnoosi, brittiläisen The Soundin käännös-cover Tulta (alkuperäinen versio : The Fire), Kuollut mies ja Anteeksi. Albumin päättää onnistuneesti riemudivarimaisen kolkosti klonksuttava, selkäpiitä hyytävä Verenjakaja. 

Sävellyksellisten täsmäosumiensa vuoksi 11 biisin albumikokonaisuus osoittautuu toisaalta myös hieman epätasaiseksi, levyn muiden biisien jäädessä kovin standardinomaisiksi synkistelykierrätyksiksi edellä mainittujen rinnalla. Laulaja-kitaristi Jere Lehmuksen stadin slangia korostavasta fraseerauksesta tulee heti albumin ensisoinnuista lähtien selkeät mielleyhtymät Mustan Paraatin Jore Vasteliniin ja itse Petri “Pöllö” Tiilin. – Levyn edetessä yhteneväisyyksiä edellämainittuihin suomipunkin suuruuksiin alkaa olla jo häiritsevyyteen asti.

Silti Kuudennen Silmän soinnissa on alati läsnä omaperäinen melankolian, neuroottisuuden, depressiivisyyden ja kaikkien kuviteltavissa olevien tunne-elämän varjopuolten väliin liiskautumisen painostava tunnetila. Levyn edetessä yhtye vuodattaa ylenpalttista ristiriitaisuuden ja lohduttomuuden sekaista epätoivoa kuulijan niskaan kaikin mahdollisin keinoin teoksen joka nurkasta.

Kappaleiden sanoitukset ja tunnelmat keikkuvat alati elämässä jaksamisen ja syvän ahdistuneisuuden pettävällä maaperällä, ja synkistelysanoittamisen vaikeassa taitolajissa yhtye lipsahteleekin tässä valitettavan usein banaalin pateettisuuden puolelle täysin tahtomattaan naivistis-sävytteisten tekstiensä vuoksi. Näin vakavahenkisessä musiikissa ei tätä vahinkoa saa missään nimessä tapahtua, ei koskaan. – Ei vaikka kuvattu elämä olisi kuinka synkkää tahansa.

Täysin kyseenalaistamatta sitä, etteikö yhtye seisoisi tosissaan angstimöykkynsä alla, monet sen äärimmäisen raastaviksi ja puhutteleviksi tarkoitetut tekstit osoittautuvat valitettavan töksähteleviksi ja kömpelöiksi. Tämä on eittämättä yhtyeen kriittisin kehitysalue debyyttialbuminsa perusteella. Kuitenkin helsinkiläisnelikon peruspaketti tuntuu olevan muuten sen verran vimmaisessa ja tyylikkäässä kuosissa, että yhtyeelle suo ja uskookin tulevaisuudessa tarkempia osumia tälläkin osa-alueella.

Yhtyeen omaa nimeään kantavalla debyyttialbumilla musiikillinen ilmaisu on kehitysalueistaan huolimatta kokonaisuudessaan varsin kypsää ja hyvällä tavalla tyylilajilleen uskollista aina pieniä yksityiskohtia myöten. Albumin soundipolitiikka ja biisien pienet, oivaltavat, vahvoja tunnelatauksia laukaisevat nyanssit henkivätkin erityisen tyylitajuisesta ryhmästä. Debyyttialbuminsa perusteella Kuudes Silmä on erittäin kehityskelpoinen, parhaimmillaan oikeinkin väkevästi luihin ja ytimiin porautuva tumman punkin ryhmä, kun se vaan onnistuu kiertämään herkän tyylilajinsa pahimmat klisekierrätyksen karikot ja banaaliudet.

Livenä yhtye toimii aivan varmasti vielä reilusti vaikuttavammin, ja itseasiassa allekirjoittaneelle tulee väistämättä mielikuva, että auditiivisena kokemuksena Kuudennen Silmän debyyttikin aukeaa kuulijalle paremmin, kun yhtyeen on ensin nähnyt elävänä. Siispä pitänee suunnata kyyläämään yhtyeen keikkaa tavoittaakseen yhtyeestä sen lopullisen totuuden.

3/5

Kuudes Silmä keikalla!

la 7.9. Lepakkomies, Helsinki

Mahdollisesti jotain samankaltaista

• Total Control ja Iceage keikalle Suomeen
• Tanskan punkrocklegenda President Fetch saapuu elokuun lopulla Suomeen
• Tsekkiläinen Queens Of Everything saapuu kahdelle keikalle elokuussa

Linkkejä

https://www.facebook.com/KuudesSilma
https://play.spotify.com/artist/4fHmqYPxqQQL9lLrh1pGhD

(If Society 2013)

Jos iän kuunna päivänä arki on vituttanut, tai muuten on vaan ollut turhautunut olo, Radiopuhelimien sähköinen hyökkäys on toiminut henkisenä turvakotina ja vastalääkkeenä ne lukemattomat hetket. Yhden vakuuttavimman livebändin funkiin, bluesiin, hard coreen, afro-amerikkalaiseen rytmimusiikkiin ja juurevaan rockiin nojaava, junnaava, pohjoinen raivo on kerta toisensa jälkeen hoonannut jokseenkin tehokkaasti henkisen paskansuodattimen.

Laulaja J.A. Mäen ja kitaristi Jarno Mällisen täysin omassa kastissaan painivaa, monisyistä raivoa, pimeyttä, kiimaa ja häiritsevyyteen asti ehdottomuutta huokuvia havaintoja kumpuavat tekstit ovat pelottavista piirteistään huolimatta jättäneet aina lopulta jälkeensä huojentuneen, puhdistautuneen ja lohdun tunteen. Sitä ne tarjoavat tänäänkin smäidän valumisineen ja kuvankäsittelyineen, Juho-eukon lapsille tarjoamine kelkkakyyteineen, positiivisine paranoijineen ja luonnon armoille heittäytymisineen. Parhaimmillaan tekstit tempaisevat myös tyylillä reveleistä nykyaikaan kuuluvaa, junttia isänmaallisuusasennetta (Ei kenenkään maa).

Radiopuhelimet esiintyi akustisena viime vuosikymmenen puolivälissä Nälkäteatterin kanssa yhteistyössä esittämässään, Juha Hurmeen ohjaamassa “Tommi” -teatteriproduktiossa, mitä varten alunperin tehtyjä kappaleita on myös päätynyt vajaa vuosikymmen myöhemmin julkaistulle albumille (Esim. Tommin Pornolehdet ja Kilju). Nyt 13.:lla albumillaan Oulun hurjat ovat riisuneet ilmaisunsa vapaiksi sähköistä ja Jyrki Raatikaisen raivokkaasta rummutuksesta, ja albumin äänimaailma on luotu täysin akustisisten kielisoitinten, perkussioiden, jousisoitintenen ja puhaltimien avulla.

Hauiksesta lähtevä, akustinen Radiopuhelimet soi Ei kenenkään maa -albumilla askeettisesti ja juurevan bluesmaisesti, mutta samalla se myös onnistuu  tarjoilemaan Velvet Undergroundista muistuttavia, rujon avantgardistisia melodiakulkuja koruttoman mutta voimakkaan soitinkirjon tukemana.

Radiopuhelimet kuulostaa edelleen omalta tiukalta ja sivuilleen katselemattomalta itseltään, mutta sen väkivaltaisessa perusotteessa korostuu nyt pehmeämpiä, bluesiin ja kokeellisempaan rockiin päin kallellaan olevia elementtejä. Toisaalta, vuosien varrella yhtyeen on ollut aistittavissa antaneen tilaa myös luupäisimmän hard core-otteensa osalta psykedeelisemmälle ilmaisulle. Ei Kenenkään maa -albumi on myös soinnillisesti ja fiilikseltään enemmän juuri-blues kuin funk, vaikkakin yhtyeelle omaleimaiseen tapaansa piruilevan hyökkäävään tyyliin. Akustisena yhtye soi uskaliaasti raakana, paljaana mutta samalla myös yllättävän pehmeänä ja lempeänä. Paikoin jopa kauniina. Tämä ei suinkaan tarkoita sitä, että menossa olisi löysistytty, vaan että nyt sähköistetyn äänivallin puuttuessa oikeuksiinsa pääsevät yhtyeen musiikillisemmat nyanssit.

Huomioonotetaavaa on, että Radiopuhelimista puhuttaessa rima on jo lähtökohtaisesti korkealla. Albumin edetessä tuntuu, että minimissään kahdesta soinnusta koostuvat, junnaavan maaniset tai bluesit riffit liippaavat paikoin turhankin läheltä toisiaan tehden kokonaisuudesta aavistuksen paikallaan junnaavan. Välillä meluvallin puuttuessa tai miksauksesta johtuen Mäen laulu ja ääntely korostuvat turhankin paljon muusta orkestraatiosta. Mällisen ja toisen kitaristin, Katzin tappavaa, stereo-efektimäisesti vuoropuhelevaa tuplakitararytmittelyä jää myös kaipaamaan akustisten biisien puitteissa enemmän.

Vaikuttavimpia vetoja Ei Kenenkään maa -albumilla ovat pahaenteinen blues Smäidä, uhkaavasti riffittelevä Kuolemaa karkuun, riemukas Positiivinen paranoia, ja pelottavan vahva Pitkään liukuun. Kapteenin Kuolema on myös erittäin hieno härkäruoskablues, minkä tunnelmia kotimaisen musiikin piirissä enää harvoin nykyään tavoitetaan tai oikeammin; ymmärretään enää haluta tavoittaa. Usean kuuntelukerran jälkeen myös Kilju osoittautuu hienosti uusiin sfääreihin ulottuvaksi biisiksi. Juhlatalossa on puolestaan kaunis kaikessa 60-70-luvun folk-rockmaisuudessaan, ja Yö kun saatiin päätökseen –  blues päättää albumin tyylikkäällä hidastelullaan.

Uskon, että osa albumin biiseistä toimisi sähköisenä ja livenä akustisia albumiversioita tykimmin. Kyseessä on silti kelpo albumi uuden aluevaltauksen tehneeltä, yhdeltä maailman hienoimmalta yhtyeeltä. Perässähiihtäjiä kotimaisen melurockin edelläkävijälle löytyy runsaasti. Siksi kyseisenlainen irtiotto lopulta osoittaa, kuka tällä yhä määrä.

4/5

Radiopuhelimet elävänä:
17.10. Lost in Music-festival, YO-talo, Tampere
19.10. Ääniwalli-festival, Helsinki

Mahdollisesti jotain samankaltaista

• Nyt Kolisee – Bermudan Cruiseri tarjoaa pitkästä aikaa todella tiukkaa suomirokkia
• North Mississippi Allstars, Karnivool, Bob Wayne ja Kolmas Nainen kiinnitetty Provinssiin
• 3+2=6, ainakin jos kyseessä on autotallirock

Linkkejä

http://www.radiopuhelimet.net
https://www.facebook.com/pages/RADIOPUHELIMET/12416291855?ref=search&sid=100000725622434.3364634104..1
http://open.spotify.com/artist/3gInb1VvfaaeXgLi2VZHfY

(Violent Journey Records 2014)

Nuclear Omnicide edustaa nuoren sukupolven death-thrashin erittäin viriiliä uutta aaltoa. Hiljattain yhdeksi kotimaan lupaavimmaksi metallilupauksista noussut kirkkonummelaisbändi julkaisi toisen virallisen julkaisunsa aivan vuoden alkupäivinä. Ulkomaillakin keikkaa tehneen yhtyeen vajaa vuosi sitten julkaistu debyyttialbumi, Meksikolaisen EBM-Recordsin julkaisema “The Presence of Evil” antoi odottaa yhtyeen tulevaisuudelta jopa tolkuttoman paljon ja tolkuttoman nopeasti yksin kipakan, aggressiivisen ja kansainvälisen tason tyylitajuisella takomisella varustetun turpasaunan myötä. Yhtyeen tuorein julkaisu Bringers of Disease sisältää niin ikään armotonta ja anteeksiantamatonta paahtamista halki koko kuusi kappaletta sisältävän kokonaisuutensa.

We Came to Thrash täräyttää heti alkuun legot kurkkuun genretietoisesti hurjuutta ja vauhtia puhkuen. Keskimäärin yhtye jatkaa uutukaisellaan jopa debyyttiään nopeammilla, 80-90-luvun taitteesta muistuttavan, ihailtavan juurevaan ja alkuvoimaisen, death-thrash-ryydityksen linjoilla. Institution (Execution)  ja EP:n päättävä, S.O.D.:n vauhdikkaimpaan malliin poraava nimikkobiisi takovat kiivaasti. – Itseasiassa ihan helvetin nopeasti. Hitaampaa ja raskaampaa tulkintaa  ja samalla tuoreen EP:n ehdottominta kärkikastia edustavat armottomat moukaripalat, ääri-kipakasti starttaava mutta Celtic Frostin kaltaiseen, alkukantaiseen, matelevaan murjomiseen hidastuva, mainio Ruler With the Iron Fist ja oivallinen thrash-painotteinen pala Merciless Butcher.

Erinomaiset lähtökohdat omaavalla, nuorella metallilupauksella on kuitenkin toisen julkaisunsa myötä selätettävänä yksi suuri ongelma, mikä heijasteli olemassaolostaan jo yhtyeen debyyttialbumin kappaleissa. Tämä ongelma on kappaleiden liian nopeat tempot ja sitä myötä kappaleiden ontuva dynamiikka. Selkeiten tämä kehitystarve kuuluu rumpali Alex Anttilan kiivaasta soitosta, mikä ei aina pysy niin jämäkästi ja hallitusti kasassa, kuin mitä tyylilajin timanttisimmilta osaajilta näillä nopeuksilla vaadittaisi. Ongelma korostuu, kun valtaosa kappaleista kiitää alituiseen jonkun soittajan osaamisalueen ja suorituskyvyn rajamailla, jättäen kuulijalle kokonaisuudesta myös hienoisen hutkimisen ja hosumisen vaikutelman.

Kappaleiden riffien rakenteisiin nähden ylätempoisten biisien tuhatta ja sataa läpi takominen eivät valitettavasti tuo vauhtimetallissa kappaleille mitään luupäistä lisä-arvoa, vaan täysin päin vastoin. – Se syö samaan aikaan yhtyeen rankkuutta, terää ja operointitilaa raskaasti ja rullaavasti soitettaviksi tarkoitetuista, tasapainoisista thrash-riffeistä kuin myös laulaja-basisti Benny Raivion tymäkästä vokaalitulkinnasta. Jos pelkkä soiton nopeus olisi ollut esimerkiksi vanhan liiton death metallissa, grind coressa ja speed-thrashissa se pelkkä tavoittelemisen arvoinen itseisarvo, niin ei Sepultura, Morbid Angel, Carcass, Death, S.O.D. eikä Napalm Death olisi tänäkään päivänä omien genrejensä suvereeneja klassikoita ja hallitsijoita.

Groovaavammat tai jyräävämmät niskantaitto-mosh-osat kipakoiden kappaleiden hengähdystaukoina toisivat huomattavasti tarvittavaa terää, potkua, munaa ja kulmaa Nuclear Omniciden tiukan perus-kaahamisen ympärille. Samalla ne toisivat myös kappaleisiin moniulotteisuutta ja hengittävyyttä. Kitaristikaksikko Kasperi Koutonen – Mikael Ignatius ovat soitannollisesti ehkä jopa osaavin ja tyylitajuisin, nuori thrash-kirveskaksikko maassamme sitten alkuaikojen Children of Bodomin Alexi Laihon ja Alexander Kuoppalan. Nuclear Omniciden jäsenten keski-ikä kolkuttelee vasta kahtakymmentä, joten nuorilla miehillä on aikaa vielä vaikka mihin, kunhan malttia ja näkemystä omiin kappaleisiin ja etenkin sävellystyöhön alkaa kertyä vuosien myötä. Usein soittamatta jätetty nuotti on juuri se paras nuotti. – Myös döddiksessä.

3/5

Mahdollisesti jotain samankaltaista

• Mitäs mitäs, Steelfest tarjoaa tänäkin vuonna hevareille herkkuja
• Slaughterfest rantautuu Tampereelle
• Tuskan aikataulu julki, lisäksi vielä pari lisäkiinnitystä

Linkkejä

https://www.facebook.com/NuclearOmnicide?fref=ts
https://play.spotify.com/album/04mbQtLcCm3x0nvm6WQa4e?play=true&utm_source=open.spotify.com&utm_medium=open

(Bone Voyage 2013)

Oulun seudun tyylitelty melurock on pelastettu tyylikkäästi. Tähän kirkkaaseen ajatukseen päätyy kuunnellessaan Mushmouthed Talkin debyyttipitkäsoittoa. Trion soinnissa yhdistyvät mehukkaasti levy-yhtiökytköstä sen enempää ihmettelemättä 22-Pistepirkon ja Jolly Jumpersin kirpeä, arktinen rock ja lo-fi kehräys the Stoogesista muistuttavaan, herkullisesti ja rehevästi svengaavaan ja pelkistetysti runnovaan fuzz-pörinään.

Vokalisti-kitaristi Lauri Sukasen koruttomasti toteavassa artikuloinnissa voi havaita aavistuksen piirteitä ja yhteisiä melodialinjoja myös Joy Divisionia edeltäneen Warsaw:n aikaisen Ian Curtisin punkimman monologin kanssa, vaikkakaan miesten äänensävyt eivät olekaan samantyyppisiä keskenään. Yhtyeen kertosäkeiden sävel-linjat menevät puolestaan usein kovinkin läheltä Pistepirkkoja, mutta näin hyvällä maulla ja otteella toteutettuina ne saavat taakseen ihan uutta ilmaa ja potkua.

Näkökulmaa ja omaleimaisen tekemisen otetta yhtyeellä piisaa ihailtavasti. Albumin avaavat Catch Catch ja And I Feel Like ovat todella vahvoja ja purevia swing-pohjaisia roketteja, mitkä toimivat tasapainoisesti hyökkäämättä mitenkään erityisesti kuulijan silmille. Lou Reed-tyyliin keinahteleva It`s Over on autenttisine 70-luvun kaikuineen kuin aikakoneella tähän hetkeen asiakseen kuskattu, yhtyeen erinomaista tyylitajua henkivä kappale. Foggy Notion ja It`s Hard to Dance When You Feel the Blues edustavat itsepäisen ilmavasti rokkaavina menopaloina levyn suorempaa antia, mistä jälkimmäinen jää kuitenkin sävellyksenä albumikokonaisuudessa hieman keskinkertaisemmaksi ja turhankin pistepirkkomaiseksi vedoksi.

Vanhan Röyhkän & Nartun kaikuja ja tunnelmia herättelevä Light kutoo puolestaan askeettisen hypnoottista tunnelmaa hienosti, missä tosin pienenä miinuksena klenkkaa biisin laulusuorituksen taso, mikä ei yllä muiden kappaleiden tasolle vireen, puhtauden eikä artikulaation osalta. Harmi sinällään, koska biisi on sävellyksenä oikein hyvä. Love Is Hope jyrää taas puolestaan fuzz-rock-namiska pohjassa niin ikään komeasti, heleästi rahisevien marakassien kuorruttaessa vankan ja rupisen rytmipohjan varsin täyteläiseksi. Baywatch Babys ei pienoisesta standardinomaisuudestaan huolimatta jää sen kehnommaksi ralliksi tarttuvan ja potkivan surf-henkisen kertosäkeensä ansiosta. Levyn päättävä, takavasemmalta tajuntaan viekkaasti hiipivä Places in Movies toimii vaivihkaa suuruuteensa kasvaen ja nousee albumin kuuntelujen myötä yhdeksi albumin kohokohdaksi.

Oikein maukkaan ja rujosti viettelevän jännitteen varaan taidokkaasti rakennettu albumi on selkeästi enemmän kuin osiensa summa. Vaikka suurempia massoja yhtye ei pyrkisikään musiikillaan liikuttelemaan, Mushmouthed Talkin kaltaisia ja tasoisia yhtyeitä sekä Foggy Notionin tasoisia albumeja tarvitaan ehdottomasti lisää kun kotimaista vaihtoehtorockia viedään maailman markkinoille. Kerrassaan hienoa että kotimaasta löytyy tämän tasoisia, erittäin kehityskelpoisia ja jo lähtökohtaisesti näinkin tyylikkäitä yhtyeitä, mitkä ammentavat musiikkinsa terveistä ja elinvoimaisista juurista kuullostaen silti raikkaalta omalta itseltään.

4/5

Mahdollisesti jotain samankaltaista

• Ilmainen Klustermus tarjoaa jälleen Raumalla kovan kattauksen Suomi-indietä
• Suominousu: The Scenes – Anorexia Is Boring
• Thirty Seconds to Mars omalle areenakeikalle

Linkkejä

https://www.facebook.com/mushmouthedtalk
https://play.spotify.com/album/1AOQAVvX8parqwwejcOWYv

(C7 Records 2014)

Pronssisen Pokaalin paluualbumi Vastatuulensoutajat oli riemastuttavan laadukas albumikokonaisuus vengon, etelä-karjalaisen vaihtoehtorock-yhtyeen odotetulle paluulle. Eritoten hienoa oli kuitenkin saada tietää, että yhtye sai kyseisen levyn työstämisen ja paluunsa myötä lisää kimmoketta jatkaa omintakeisen musiikkinsa tekemistä siinäkin määrin, että paluualbumia seurannut, järjestyksessään viides PP-albumi Sotkamur ilmestyi hyvin luonnolliselta vaikuttaneen luomis- ja synnytysprosessin myötä ainoastaan reilu vuosi pitkään ja hartaasti työstetyn paluualbumin julkaisua myöhemmin.

Jo Sotkamurin ensisoinnuista lähtien havahtuu siihen, että vaikka jo Vastatuulensoutajilla yhtye osoitti vinksahtaneessa voima-pop-rockissaan tiettyjä seestymisen merkkejä, uusimmalla teoksellaan yhtyeen terävimmät kulmat ovat hioutuneet jopa tuosta vielä entistä pyöreämmiksi. Vanhalle yhtyeen tosi-diggarille tämä kokonaisvaltaisen seestymisen hyväksyminen on tässä tapauksessa sitä paikoin jopa raivostuttavassa määrin.

Pokaalin kohdalla kyseinen seestyminen tarkoittaa biisirakenteiden ja osien suoristumista, tiettyä kesyyntymistä ja muuttumista lähemmäs standardimpaa, radiosoittokelpoista, duurihenkistä suomi-rockia. Tästä esimerkkeinä albumin avaavat, jopa kliseisen turvallisia piirteitä sisältävät, pököttävään Popeda-komppiin nojaava Tulin tähän ja singlekappale Suureen Suunnitelmaan, minkä soinnutukset, rytmiikka ja melodialinjat herättävät turhankin vahvan assosiaation Eppu Normaalin ja Ismo Alangon suuntaan. Albumin alkupuolen kappaleista Yli jään ja Sotkamur puolestaan flirttailevat vanhan liiton hard rockin ja heavyn kanssa, mutta jäävät kappaleina jotenkin vaisuiksi, eivätkä lähde yhtyeeltä totuttuun tapaan lentoon.

Allekirjoittaneelle Sotkamur-albumi alkaa toimia yhtyeelle totuttuun malliin vasta viidennen biisin, Nimetön kohdalla, mikä on kauniin rujo ja herkkä rakkausballadi omassa kummallisessa abstraktisuudessaan. Valon taittaneet on puolestaan piristävällä tavalla yhtyeen ilmaisullisia raja-aitoja kaatava kappale, mikä operoi jopa hienoisten ska-elementtien varassa, ja minkä CMX-henkinen kertosäe on yksi albumin hienoimpia. Huntu esittelee laadukkuudessaan perinteisen, nykivän osaston maanisesti rokkaavaa Pokaalia, missä yhtye äityy huitomaan vanhaan, hyvään malliinsa. Sekaisin – kerrassaan hienon eteerinen, Iron Maidenin Stranger in a Strange Landin riffailusta muistuttava, todella komean kertosäkeen sisältävä kappale ja albumin koruttoman hauras, akustinen lopetus Musta ovat kappaleina ehdottomasti albumin parhaimmistoa.

PP:n uusi rumpali Mikko Kupiainen (mm. Osmo’s Cosmos, PP-kitaristi Janne Kupiaisen veli) soittaa osuutensa selkeästi pelkistetymmin ja suoremmin kuin yhtyeen entinen rumpalisti Janne Hynynen, joka soittaa albumin kolmella kappaleella. Tämä seikka myös osaltaan korostaa Sotkamurin kallistumista soinnillisesti päin klassisempaa suomi-rockia. Albumin soundimaisemassa Siveniuksen laulu on hyvin pinnassa muun bändin soinnin jäädessä turhankin taka-alalle ja tarkoitukseensa nähden jopa hieman voimattomaksi ja tummahkoksi.

Vaikuutelma Sotkamur -albumin yleisöystävällisemmästä easy listening -luonteesta on enemmänkin lähempänä PP:n vuonna 2000 tapahtuneen hajoamisen jälkeen, vuonna 2001 julkaistun vokalisti/kitaristi/biisintekijä Tomi Siveniuksen sinällään hyvän sooloalbumin, Osa sinua- tunnelmia kuin aikaisempia PP-albumeita.

Pronssisen Pokaalin viihdyttävyys on perustunut allekirjoittaneelle aina tiettyyn huikean kauniiseen mutta samalla myös maaniseen vinoon, kohkaavan ankaraan rokkimeininkiin upeine biiseineen ja Siveniuksen jopa äärimmäisen synkissä syvyyksissä uiskenteleviin, oivaltaviin sanoituksiin ja pimeällä tavalla erittäin hienoihin kielikuviin. Sotkamurilta niitä elementtejä ei oikein tunnu löytyvän entiseen malliin, ja pienoista itsensä toistamisen läsnäoloa sanoituksissa ei voi kiistää. – Liekö kyseessä ollut tietoinen ratkaisu tehdä albumi hyvinkin spontaanisti ja turhia hieromatta. Levyä kuunnellessa herää väistämättä myös ajatus, että tietty pidemmälle hiominen ja tuottaminen joidenkin albumin biisien kohdalla olisi myös osaltaan nostanut Sotkamurin kokonaisuuden tasoa. Hienolta yhtyeeltä Sotkamur on kaksijakoinen albumi, mutta miltä löytyy omat oikein hyvät hetkensä.

3/5

Mahdollisesti jotain samankaltaista

• Jurassic Rockin lisäkiinnityksissä mm. Tenacious D:n toinen puolikas Kyle Gass
• KarmaRockin ohjelma julki
• Flow-kiinnityksinä mm. britti The Horrors ja amerikkalainen Real Estate

Linkkejä

https://www.facebook.com/PronssinenPokaali?fref=ts
https://play.spotify.com/track/6opWGBQ7Uh1ISfj5rGFRkk?play=true&utm_source=open.spotify.com&utm_medium=open

(Blame the Victim/ Pupu’s Bistro/ Popo’s Bistro / Bottom of the Pops 2014)

Seinäjoen seinähullut surmanajajat ovat täällä taas. Muinaisen KTMK:n läheisimmästä vaikutepiiristä kotimaisen ja kotimaankielisen hard coren uudemman aallon uranuurtajaksi vuosien saatossa kehkeytyneen oman tiensä kulkijan, Valse Tristen kymmenes seiskatuumajulkaisu Sininen hetki tarjoilee musiikinkuluttajalle raastavan klenkkaavaa ja rajatila-harhaista, ihanaista nautintoa. – Juuri sitä mitä yhtyeeltä osaa ja saattaa ainoastaan odottaa. Sinisellä hetkellä kyseisen, sivuilleen katselemattoman poikkitaiteen laatu on kauttaaltaan erityisen hyvää.

Vääntyneen groteskeja ja patologisen brutaaleja mielikuvia ja ajatusrakenteita pursuavat tekstit yhdessä vimmaisen, mutta edelleen yllättävänkin tuoreen ja elinvoimaisen agricoresliiskaamisen kanssa tappaa niin talossa kuin puutarhassa, hykerryttäen samalla kipeästi. Esimerkiksi: ‘Mennään katsomaan muiden ruumiinosia/ mennään katsomaan muiden ruumiita/ tarkastellaan niiden ruumiinosia/ meillä ei ole mitään hätää.

Yhtyeen tuore seiskatuumainen EP tarjoilee viisi kappaletta, joista Elämän kaari, Mennään katsomaan ruumiita ja varsin kansanturvamusiikkikomissiomaisesta jyystöstä muistuttava Lihaa, lihaa, jauhelihaa ovat oikein innostavia psykoosiralleja. Lisäksi sirpalepommimaisen tehokas coverkäännös Krematorioon Rudimentary Penin In Crematorium Flamesta on yhtyeeltä oikein tyylikäs ja onnistunut lainavalinta. Soundipolitiikan EP:llä ollessa asiallisen räkäinen mutta silti potkiva, ei moitteen sijaa jää hifistelijällekään.

Vaikka Wasky, Mikko ja pojat eivät uutukaisellaan tarjoilekaan mitään erityisen mullistavaa, ja vaikka Kevään ensimmäinen päivä on biisinä aika turhanpäiväinen renkutus, on Sininen hetki mahtavaa ja kesäistä, ääripään mielialamusiikkia. Toimii varmasti myös terapiatarkoituksessa.

4/5

Mahdollisesti jotain samankaltaista

• Kevät on tullut Tornioon! – Terveet Kädet ja kylähullu pilkkalaulaja/runoilija Kalkkipappi saavat yhteisen obeliskin syyskuussa.
• Päiväannos: Bob Malmström – Vad Händer i Bosund, stannar i Bosund
• Black Flag palaa keikoille kahdella eri kokoonpanolla! Uusi albumi ulos 2013

Linkkejä

https://www.facebook.com/ValseTristePunk?fref=ts

(2014 Ethereal Sound Works)

Kaikki hieno tuntuu päättyvän aina liian aikaisin. Portugalilais-suomalainen projektibändi Vertigo Steps on koonnut tähänastisen uransa loppukaneetiksi, ja näillä näkymin yhtyeen viimeiseksi julkaisuksi jäävän 13 biisiä sisältävän kokoelmalevyn Disappear Here in the Reel World | A VS CODA, mikä koostuu kappaleista yhtyeen kaikilta kolmelta albumilta (Vertigo Steps 2008, The Melancholy Hour 2010 ja Surface/Light 2012). Pienenä ekstra-porkkanana kokoelma pitää sisällään lisäksi yhtyeeltä aiemmin julkaisemattoman instrumentaalikappaleen Sunflowers / Remission.

Mm. Misery Inc.– vokalistina kunnostautuneen Niko Mankisen, portugalilaisen kitaristi/ kosketinsoittaja/säveltäjän Bruno A.:n sekä rumpali-basisti Daniel Cardoson kollaboraation tilinpäätös on kauttaaltaan tyylikkään tummaa kuunneltavaa. Vertigo Stepsin puitteissa pelkästään studiotyöhön keskittynyt kolmikko on ollut melankolis-sävytteisen, kokeellisen, metallimausteisen vaihtoehtorockin kentällä taidokas ja nyanssitajuinen kolmikko, mikä ei taiteellisen osaamisensa, kyvykkyytensä ja luomistyönsä perusteella ole missään vaiheessa kompuroinut tyylilajin yhtyeille tyypillisiin ansalankoihin; tyhjänpäiväiseen nyyhkintään, pateettisen ylenpalttiseen synkistelyyn tai matemaatiikkaprogeiluun.

Yhtyeen musiikki pitää sisällään elementtejä pitkin ja poikin vaihtoehtorockin, -metallin ja modernin progressiivisen rockin paletista hyvin ennakkoluulottomasti. Paikoin yhtye koukkailee grungahtavien, 90-luvun kitararockin  ja post-rockilta tuoksahtavien vivahteiden kautta gootaahtavien elementtien tiluksillakin. VS maalailee parhaimmillaan erittäin vahvoja, pääosin voimasointujen ja vahvojen melodiakitarakuljetusten varassa operoivia, vahvasti tunneladatusta äänimaisemasta syntyviä biisejä. Kiitettävällä tyylikkyydellä ja huolitellusti onnistuneilla, kappaleisiin sopivasti hengitystilaa tuovilla breakeilla, rytmi- ja tunnelmanvaihdoksilla yhtye pitää musiikkinsa mielenkiintoisena ja vivahteikkaana. Yhtyeinen nimittäjä yhteen varioivalle musiikille voisi kuvailla olevan melankolinen ja biisien sisällä varoittamatta suunta ja luonnetta vaihtava, tyylilajien välillä etenevä ja varioiva, hallittu äänikollaasimaisuus.

Ilahduttavan onnistuneen draamankaaren sisältävä Disappear Here in the Reel World | A VS CODA -kokoelma pitää sisällään muistutuksen siitä, kuinka vaarallisen kovatasoista biisimateriaalia Vertigo Steps on onnistunut luomaan kaikilla uransa kolmella julkaisuillaan, vaikkakin alkuaikojen kappaleiden tuotannolliset detaljit eivät ehkä yltäisikään viimeisimmiksi jääneiden tuotosten tuotannolliselle tasolle. Etenkin rumpusoundien laatu on levy levyltä petraantunut selkeästi.

Yhtyeen vahvuudet ovat eittämättä aina olleet Bruno A.:n erittäin taitava ja kellosepän tarkka kappaleenrakennustaito, millä hän osoittaa hallitsevansa poikkeuksellisen taidokkaasti useilla eri tasoilla toimivien kerroksien säveltämisen ja sovittamisen kappaleisiin, ja hänen aivoitustensa kanssa sulavan dynaamisesti toimiva Mankisen tyylitajuinen ja muuntautumiskykyinen vokaalitulkinta, mitkä yhteisvoimin liidättäävät kappaleita uljaasti tunnetilasta toiseen.

Vaikka kaikki projektit päättyvät luonnollisesti aikanaan, näinkin elinvoimaisen kekseliästä ja kaikessa monimuotoisuudessaan ehyttä, raskasta rockia luovia yhtyeitä syntyy todella harvoin, ja juuri siksi olisi sääli jos kokoelma jäisi Vertigo Stepsin lopullisesti viimeiseksi siveltimenvedoksi vaihtoehtoisen ja kokeellisen rock-metallin freskolle.

4/5

Mahdollisesti jotain samankaltaista

• Legendaarinen Helmet saapuu Suomeen Bettyn 20-vuotiskiertueellaan
• Alice In Chainsin uuden kokoonpanon vaikea kakkosalbumi julkaistaan 2013
• KlogR : Till You Decay – Laadukas italovaihtoehto

Linkkejä

https://www.facebook.com/vertigosteps
https://play.spotify.com/artist/2Di6v40XQ3B8vGTJRJR0os?play=true&utm_source=open.spotify.com&utm_medium=open

JBH-Productions

Länsi-naapurissakin aiemmilla julkaisuillaan kiinnostusta herättänyt, Länsi-Uudeltamaalta Helsinkiin asettunut räppäri JAG on luonut vanhan koulun aineksista varsin tyylitajuisesti jyskävän, mutta myös herkän popahtavan rap -albumin, minkä soundi sovituksineen on varsin tyylitajulla toteutettua räbätystä jenkkilän itä-rannikon malliin. Myös kohtuullisen kokoiseksi sensaatioksi vaimonsa kosintavideollaan menneen kesän aikana ampaissut tuottaja Bluf (Patrick Gripenwaldt) on löytänyt albumin tuotantoon määrätietoiselta tuntuvan tuotantolinjan tyylikkään rohkeita samplevalintoja ja letkeästi jauhavia beateja unohtamatta. JAG:in kohdalla ei röyhkeää elementtien yhdistelyä tai sydänverta toteutuksesta puutu. Levyn yleis-soundi nojaa vahvasti 90-luvun perinteisiin ja JAG:in riimittely punchline-painoitteiseen läpänheittoon. Loppukesällä julkaistu Detention on järjestyksessään JAG:in toinen albumi ja se on vahva seuraaja vuonna 2012 julkaistulle So Far No Good -debyytille.

4 / 5

Mahdollisesti jotain samankaltaista

• Dog Eat Dog piiiiitkän tauon jälkeen Suomeen
• MeMeMe – Piano räppäreille
• Palefacen uusi biisi kyseenalaista jälleen nykymenoa

Linkkejä

http://www.facebook.com/jagofficial
http://www.soundcloudcloud.com/jag-music
https://play.spotify.com/album/7MkvobCvG1Hn4O3PvFCCcd

(Karkia Mistika Records 2015)

Savonmaan viidakoitten ja sydänmaiden juurimusiikilliset luonnonvarat vaikuttavat riemuksemme varsin ehtymättömiltä, minkä yhdeksi tärkeimmistä esiintymistä Cosmo Jones Beat Machine on kuluvan vuosituhannen aikana osoittautunut olevan. Viime vuosina varsin hyvää nostetta soolourallaan saaneen ja kyseisellä saralla työskennelleen Pekka “Faarao” Pirttikankaan luotsaama, alun perin Varpaisjärveltä ponnistava rytinäryhmä on kotimaisena vaihtoehtobändinä varsin uniikki tapaus modernin poikkitaiteellisen runttaus-bluesin ja vapaa-sheikkauksen pelikentällä.

Debyyttinsä My Style is Eurostyle vuonna 2000 julkaissut Savo-voodoo-ryhmä on onnistunut pitämään vangitsevaan tanssitautiin tartuttavan, kitaravetoisen viidakko-boogiensa tiukasti marginaalissa, mutta silti kohtuullisen helposti lähestyttävissä olevana, perinteitä kunnioittavana musiikkina. Mm. edesmenneen Tyrnävän americana-ylpeyden Jolly Jumpersin kanssa hyvin saman tyyppisellä musiikillisella mentaliteetilla ja soundipolitiikalla vahvaa kulttimainetta tahkonnut CJBM on saanut vuosien jalostustyön myötä soundinsa kukkimaan rehevää karvaa, kauasleijuvaa, pistävää hien hajua ja parkkiintunutta arpikudosta siinä määrin, että yhtyeen voi sanoa puhtaalla omallatunnolla olevan ihan saatanan vakuuttava rock-yhtye kansainväliselläkin mittapuulla mitattuna vuonna 2015.

CJBM:n kolmosalbumi No Matter What You Pray (2005) oli allekirjoittaneelle ennen kyseiseen teokseen tutustumista yhtyeen uran kirkkain timantti. – Kyseessä on perverssillä tavalla hienosti nyrjähtänyt halonhakkuubilelevy, minkä imuttavan dynaamista svengiä ei voinut kuin ihailla ilmestymisensä aikaan. Kyseessä oli/on pirun hyökkäävä kokonaisuus, minkä jälkeen seuraajansa Belzeboogie (2008) tuntui kaikessa kokeellisuudessaan sisäänpäinkääntyneeltä ja suoraan sanoen tylsältä albumilta, minkä biisien taso ei yltänyt edeltäjänsä huippusuoristusten tasolle millään, vaikka paperilla homma olisikin näyttänyt kuinka primalta hyvänsä.

Vajaa kahdeksan vuotta Belzeboogien ilmestymisen jälkeen ilmestyvä viides CJBM -pitkäsoitto Skunkadelicatess lakaisee heti kättelyssä luulot pois epäilijöiltä. Yhtyeen uutukainen on tunnelmaltaan uhkaavasti kuningas-käärmeen lailla kohti uhria mateleva, maanläheinen, verevä ja suoraviivaisen kiimainen levykokonaisuus, mistä turhat oksat ja koukerot on karsittu pois jo heti lähtökohdissaan.

Kohokohtina upeasti svengaavalta albumikokonaisuudelta tekee mieli nostaa esiin upeasti keulivat Big Daddy Rides Again, When You Wish Upon A Death Star ja Homongous Shoes, sekä väkivaltajazzin, Tom Waitsin ja Nurmion peltisemmän tuotannon nätisti ja tyylipuhtaasti naittava Catfish Noodling pyyhkii syöksyvirtauksen lailla yli vanhan ajan tanssilattian. Mukaan kokonaisuuteen on istunut kaksi Cosmo Jonesin tuotantomaiseen muottiin onnistuneesti muovattua Captain Beefheart -lainaa; Muhkealla riffillä vyöryttävä Obeah Man ja Smithsonian Institute Blues, joista varsinkin ensin mainittu täräyttää perille ja oikein kunnolla.

Mitäpä tästä muuta sanomaan muuta kuin että ihan vitun hyvä levyään tämä on ja vielä ihan suvereeni kaiken hyvän lisäksi! Vuonna 2015 Cosmo Jones Beat Machinelle soisi mielellään kotimaisen, vientivoimaisen musiikin lippulaivan tittelin kansainvälisille markkinavesille kaiken maailman loppuunsa kierrätettyjen tusinametallibändien ja tukkarock-mannekiinien tilalle.

5/5

Mahdollisesti jotain samankaltaista

• Jupiter : Your Eccentric State of Mind – Herkän voimakasta alkumöhnää
• Päiväannos: Sabbath Assembly – In The Time Of Abaddon II
• Legendaarinen Jefferson Starship saapuu Suomeen Jefferson Airplanen 50v-keikalle

Linkkejä

https://www.facebook.com/cosmojonesbeatmachine

(Svart 2015)

Monesti nykyäänkin on huomattavasti luontevampi ja luotettavampi ratkaisu turvautua vanhaan, takuuvarmaan itseruoskintaiseen nautinnonlähteeseen sen sijaan että etsisi uusista huveista jotain yhtä tuntuvaa katarttista kokemusta. Tuoreehkon obeliski-monumentin arvoisesti kotikaupungissaan arvostettu Terveet Kädet ei sen koommin esittelyjä kaipaa. Uutta renessanssiaan elävä Tornion hard core -legenda ei tyydy alisuoriutumaan tai jäämään maineensa vangiksi kuluvan vuosituhannen aikana tekemällään kolmannella teoksellaan takaisin kotimaan kielisen ilmaisun pariin paluunsa jälkeen.

Pohjoista kylmyyttä ja tylytystä tykittävä Lapin helvetti vaikuttaa jo ensi kuulemalta olevan soitannollisesti monipuolisinta ja tiukinta HC-pohjaista Terveitä käsiä koskaan. Yhtye ehti myös kevään korvalla promoamaan Lapin helvettiä Amerikan mantereelle, uransa toiselle jenkkirundille.

Meininki yhtyeen uutukaisella maistuu mukavan cross-over-henkiselle selkeine thrash-metal-elementteineen (mm. Polku päättyy), mutta mitkä ennen pitkää lopulta äityvät kipakkaan ja tasapainoiseen pikakohkaamiseen. 18 pikataipaleen kokonaisuuteen mahtuu tempollisesti miellyttävästi keskenään varioivia kappaleita sekä konventionaalisesta D-beat-rytällyksestä poikkeavia kappalerakenteita, minkä myötä yhtye saa uuden materiaalinsa alle kantavaa ilmaa ja ennen kaikkea pirusti uutta kulmaa kuristusotteeseensa. Myöskään hengästyttävä kokonaisuus ei ala syystä puuduttamaan häiritsevästi, mikä eittämättä vaivasi allekirjoittanutta Lapin helvetin edeltäjällä, 2 vuotta aiemmin julkaistulla Musta hetki -albumilla.

Mukaan levyn biisimateriaaliin on mahtunut myös aiempien kokoonpanojen miesten sävellyksiä, joista erityismaininnan ansaitsee pitkälti Maike Valanteen käsialaa oleva, armoton Brutaali sekä klassisen TK-kokoonpanon kitaristin Tiimon (Timo Wiikin) tekemä, todella vittumaisella, keskitempoisella Discharge – G.B.H. -loopilla jyräävä Sankarin merkki. Viimeksi mainittu osoittautuu kiekon ehdottomaksi timantiksi, mille uskallankin povata TK-klassikon arvomerkkiä ihan heittämällä. Muita hatun noston arvoisia suorituksia Lapin helvetillä on 80-luvun alkumetrien esi-thrashia kuola poskella piiskaava Luonto kutsuu, itsepäisen maanisesti rokkaava Jäätävän kylmä ja kitaristi Ilari Kinnusen veistämä, S.O.D.-tyyliin murskaava albumin nimikkobiisi. Myös Minä olen -biisin trioli-hevittely ja maukas eri tyyppisten musiikillisten tasojen variointi piristää kokonaisuuden turpasaunan antia.

Niin ikään intro- ja outro-osuuksissa John Carpenterin Halloween -teemaan etäisesti viittoileva ja lopulta käsissä räjähtävä Ruuvikierre tuo omat kitkerät mausteensa lappilaiseen käärmesoppaan. En tosin kylläkään olisi uskonut koskaan toteavani seuraavaa, mutta levyn päättävä Kalpea mies on maalailevan tunnelmansa myötä  lähempänä vaikka Kauko Röyhkää kuin mitään genreuskollista tikkutukka-naputusta.

Tietty musiikillinen avarakatseisuus ja kypsyminen on tuonut TK:lle aivan uudenlaista elintilaa monesti hyvin geneerisessä ja helposti monella tasolla paikoillaan jumittavassa hard core -viitekehyksessä. Rytmiryhmänä Aki-Jani-Ilari -trio on varmasti soitannollisesti räväkin ja tiukin TK-miehistö koskaan, ja vaikka Lapin helvetillä kappaleet ovatkin paikoin melko raakapuusta veistetyn kulmikkaita, meno ei kokonaisuudessaan käy puisevaksi.

Oikeastaan ainoa seikka mikä allekirjoittanutta jää useamman Lapin helvetin kuuntelukerran jälkeen arveluttamaan on Läjän paikoin melko innottoman, tai oikeammin rutiininomaisen kuuloisesti narulle rääkäisemät vokaalisuoritukset. Bändi itsessään on soitannollisesti elämänsä iskussa, mutta suurin kysymys kuuluukin; jaksaako itse TK:n ruumiillistuma, Läjä Äijälä 56 vuoden iässä vielä heittää itsensä helvetin syövereihin yhtä antaumuksella, kuin mitä homma häneltä vielä ehdottomasti vaatisi.

3/5

Mahdollisesti jotain samankaltaista

• Kevät on tullut Tornioon! – Terveet Kädet ja kylähullu pilkkalaulaja/runoilija Kalkkipappi saavat yhteisen obeliskin syyskuussa.
• Päiväannos: Bob Malmström – Vad Händer i Bosund, stannar i Bosund
• Ministry-kitaristi Mike Scaccia on kuollut

Linkkejä

https://www.facebook.com/Terveetkadetofficial
https://open.spotify.com/album/0nwsoeF2HdU5RpDgcGznwM

Lappeenrantalainen metallisen vaihtoehtorockin mutantti Susivainaa julkaisi bändin omaa nimeä kantavan debyyttipitkäsoittonsa alkusyksyllä. Tentattavaksi pumpusta saimme rumpali Janne Hynysen (mm. Pronssinen Pokaali ja Monsteriser) ja laulaja Kaisu Kärrin. Mistä on siis kyse ja millaisessa hapessa Susivainaa on?

Kuinka Susivainaa kuoli, haudattiin, maatui ja kuinka se uudestisyntyi?

Janne: Vaikka susi syntyikin kuolleena oli se heti syntyessään hyvinkin elinvoimainen. Grillijuhlissa sai bändi alkunsa. Asuin 10 vuotta pois Lappeenrannassa, ja kun muutin takaisin, pidettiin grillijuhlat, joihin Tuomo ja Teemu tulivat kaatuilemaan grillin. Heti siinä ruvettiin puhumaan soittohommista. Siinä sitten pikkuhiljaa ruvettiin käymään kolmestaan kämpillä soittelemassa. Laulajaa kun ruvettiin miettimään, niin Kaisu taisi olla ensimmäisenä vaihtoehtona mielessä, koska Kaisu on niin hyvä ja monipuolinen laulaja. Ja muutenkin ajateltiin, että jos bändiin olisi tullut miespuolinen laulaja, olisi se helposti saattanut mennä aika tavanomaiseen blues-laatikosta jollottamiseksi. Iloksemme Kaisu innostui ajatuksesta ja liittyi bändiin. Kaisu: Juurikin näin tapahtui ja mie astuin ilolla remmiin vuoden 2011 alusta. Aiemmissa yhtyeissäni olin poikkeuksetta laulanut englanniksi, mutta tässä kohtaa tuntui sopivan pelottavalta ja haastavalta vaihtaa kieli suomeksi.

Yhtyeenne soinnissa ja tulkinnassa on havaittavissa luonnollista, vahvaa kaikupohjaa viime vuosituhannen puolelle juurensa ulottavassa etelä-karjalaisessa, kieroon kasvaneessa, raskaan metallisessa soundista. Mitkä elementit erottavat mielestänne Susivainaan musiikillisen ilmaisun muista seudulta tulleista/tulevista raskaan rockin yhtyeistä?

Janne: Ehdottomasti ainakin rock-pohjaisuus. Vaikka musiikissamme on paljon viitteitä mm. thrash-metalliin, on pohjavire kuitenkin enemmän kallellaan hard- ja heavy-rockiin ja myös jossain määrin grungeen, kuin metalliin. Groove on meille tärkeää. Musiikkimme on myös ilmaisultaan raaempaa, kuin useammat bändit täältä. Ja raakana sen myös haluamme pitää. Levyn pohjat on esim nauhoitettu live-meiningillä sisään, eikä käytetty edes klikkiä, joten tempotkin elävät luonnollisesti. Ja myös tietenkin naislaulaja erottaa meidät muista.

Kaisu: Komppaan Jannea tässä genre-asiassa. Ja kyllä. Täältäpäin tulee kyllä enemmän tuota miesvoittoista raskasta musiikkia ja tässä kohtaa olemme kyllä poikkeus. Ei niin että sitä naiseutta pitäisi niin korostaa, mutta en usko että hävitään soundillisesti raskaudessa tai raakuudessa mieslaulajilla varustettuihin bändeihin verrattuna lainkaan. Jossain määrin meillä on jopa jotain raaempaakin.

Kuinka Susivainaan sävellys- ja sanoitustyö käytännössä tapahtuu?

Janne: Itse jos teen biisin, teen sen monesti kotona aika valmiiksi riffejä ja laulumelodioita myöten, ennen kuin tuon sen kämpille. Mutta suurin osa biiseistä syntyy perinteisesti kämpällä jammaillessa. Teemulla ja Tuomolla on paljon riffejä takataskussa, ja niiden pohjalta biisit monesti rakentuu. Kaisu sitten tekee melodiat ja sanat niiden päälle.

Kaisu: Mie teen poikkeuksetta kaikkiin biiseihin sanat. Tosin olen joiltain hyviltä ystäviltä saanut joitain heidän pöytälaatikkoon jääneitä värssyjä inspiraation avuksi. Melodiat syntyy myös aina miun lähtökohdista, joskin Janne tosiaan tuo toisinaan valmiita melodioita omiin biiseihinsä. Usein ne kuitenkin hiukka muotoutuu sieltä täältä miun suuhun sopivammiksi ajan myötä. Tykkään myös todella paljon enemmän kämpällä jammailusta, vaikka nämä uusimmat kaksi biisiä nyt 2015 marraskuussa syntyikin poikkeuksellisesti kotona koneen äärellä.

Millainen on Susivainaa elävänä artistin näkökulmasta keikkakokemusten perusteella? Millainen live-bändi koette olevanne?

Janne: Aika iloluontoista se taitaa olla. Tai ainakin haluaisimme että se olisi hauska kokemus meille ja yleisölle. Emme halua vaipua synkkyyteen. Monesti nopeimmissa biiseissä meuhkaamisemme menee reilusti jopa naurettavuuden puolelle, joten olen kyllä huomannut yleisön puolella monesti hymyileviä ihmisiä.

Kaisu: Kliseisesti “yleisöllehän siellä esiinnytään”, mutta kyllä yleisö huomaa hyvin äkkiä jos artistit ei itse nauti tekemisestään. Meidän keikoilla näkyy varmasti sellainen hyvä syke, energia, antautuminen ja pieni ripaus viihdettä. Usein uusille yleisöille esiintyessä porukka on kyllä ensimmäiset pari biisiä tönkkönä tyrmistyksestä, koska a) Eivät usko näkemäänsä ja kuulemaansa tai b) Yrittävät miettiä millä tekniikalla murina-äänet tuotetaan keikalla. Varsinkin livenä miun laulutekniikka aiheuttaa melko epäuskoisia ilmeitä, jotka vaihtuvat poikkeuksetta leveään hymyyn.

Mitä ovat Susivainaan musiikilliset tai muut taiteelliset vaikutteet, jos sellaisia on, ja kuinka ne kuuluvat ja ilmentyvät yhtyeenne ilmaisussa?

Janne: Vaikutteita ei mielestäni tule miltään bändiltä erityisesti. Tässä bändissä kaikki teemme biisejä, joten kai se vaikutteiden ottaminen on kuin sulatusuuni, johon kaikkien meidän suosikit kaadetaan ja ja suurella kauhalla sekoitetaan. Ainakin musiikillisesti.

Kaisu: En koe että olisin ottanut mitään tiettyjä vaikutteita omaan esiintymiseen tai ääneen suoranaisesti, mutta kyllä ne lapsuuden ja nuoruuden vahvat naisidolit sieltä varmasti jollain asteella puskevat läpi. Nuorempana yritin enemmän esittää keikoilla rajua rock-mimmiä, mutta oon tietoisesti pyrkinyt siitä pois ja olemaan mahdollisimman oma itseni lavalla. Se tuntuu itsestä parhaimmalta ja varmasti myös näkyy ja kuuluu keikoillakin.

Mitä uutta Susivainaalla on tarjota Suomalaisen raskaan rockin suurkuluttajille loppuvuonna 2015?

Janne: Levyn ostajille ainakin musiikillista nautintoa ja suuria elämyksiä. Levy on tällä hetkellä saatavilla vain fyysisesti, mutta vielä tämän vuoden puolella se olisi tarkoitus laittaa myös suoratoistopalveluihin. Keikkarintamalla on aika hiljaista loppuvuosi, mutta Imatralla meidät voi nähdä 18.12. Alkuvuodeksi 2016 on jo parit keikat sovittu. Ai niin, ennen vuoden vaihdetta olisi tarkoitus laittaa yksi uusikin biisi ilmaisjakeluun. Kaisu: Kyllä. Uusista keikoista ilmoitetaan meidän Facebook-sivullamme.

Kaisu Kärrin vokaaleissa on monia kulmia ja monipuolista, runollista tummaa maalailua. Mitkä ovat inspiraatiosi lähteitä sanoituksellisesti, ja miksi mielesi tekee aina välillä huutaa?

Kaisu: Kuten aiemmin taisin mainita, olen saanut jonkin verran käyttöön hyvien ystävien pöytälaatikkojen aarteita, joista olen saattanut ottaa rivin tai parin, ja joista on lähtenyt oma ajatus ja luovuus kukkimaan. Toki myös täysin omia sanoituksiakin syntyy. Sanoituksiin ideat tulevat läheltä: omasta ja ympäröivästä elämästä. Suomen kieli on siinä mielessä brutaali verrattuna englantiin, että siitä suurin osa kuuntelijoista ymmärtää heti mistä lauletaan. Toisaalta oma äidinkieli sanoituksissa on myös suunnaton rikkaus, ja rakastan väännellä sanoja. Pienet sanakiemurat ja ajatusleikit on varmaan jollain tavalla myös miun tavaramerkki sanoituksissa. Miksi tekee välillä mieli huutaa? No kun oon muuten niin nauravainen ja iloinen. Ainakin päällisin puolin. Se on loistava tapa tuulettua ja se tuntuu hyvältä. Toki myös nautin jollain kierolla tavalla miun äänen ja ulkonäön kontrastista. Ajatuksena tavallaan: “Ähäkutti, etpäs arvannutkaan”. Ihmisten hämmennys on aina kivaa.

Lepääkö Susivainaa rauhassa tulevana talvena ja vuonna 2016 ja sen jälkeen, vai jatkuuko kummittelu, ja jos niin miten?

Janne: Ei ole tarkoitus lepäillä. Ollaan jo aloitettu toisen levyn äänitykset ja keikkoja tehdään niin paljon, kun vainaalle vaan niitä siunaantuu. Kummittelu jatkukoon.

Kaisu: Huhuu.

Noise.fi toivottaa Susivainaalle hyvää matkaa.

Mahdollisesti jotain samankaltaista

• Päiväannos: Alice In Chains – Stone
• KlogR : Till You Decay – Laadukas italovaihtoehto
• Theory Of A Deadmanin Tavastian-keikka peruuntuu

Linkkejä

https://www.facebook.com/Susivainaa

(Omakustanne 2015)

Kokeellisemman sorttinen happo-stoner -trio Jupiter julkaisi toisen virallisen albumijulkaisunsa, kuudesta rikkaasti rönsyilevästä biisistä koostuvan Instellar Chronodive:n C -kasettina menneen vuoden heinäkuussa. Instellar Chronodiven itseoikeutetun vinyyliversion julkaisu seurasi tätä vajaata puolta vuotta myöhemmin. Reilu viitisen vuotta kasassa ollut kirkkonummelais-trio Tuukka Vänskä – Mikko Toukola – Valtteri Louhisola on saanut parin vuoden aktiivisen kotimaan keikkailunsa ja musiikillisen tutkimusmatkailunsa kautta sointiinsa reilusti ilmavuutta, jykevyyttä ja itsevarmuutta. Yhtyeen päätös tehdä ajasta irrallaan kelluvaa, psykedeelistä, musiikillista tajunnanvirtaa perinteisin rock-keinoin vienosti fuzzilta tuoksahtavalla soundilla, on korvalle varsin mieluisaa kuultavaa. Toisaalta olisi voinut toivoa, että sitä olisi yhtyeen uutukaisella ollut jopa hieman reilummallakin kädellä roiskaistuna.

Jupiterin kakkosalbumi ei ole mitään helpoimmin kuunneltavaa ja omaksuttavaa kamaa, koska albumin biisit ovat verraten pitkiä ja maustettu jatkuvasti tavanomaisesta pois päin pyrkivillä biisirakenteilla, fiiliksen kuljetuksilla ja rytmityksillä. Toisaalta hieman viistosta näkökulmasta katsottuna yhtyeen sointiinsa kutomat lukuisat, pienet proge-mutkat ja oletusarvoihin nähden vinoon rakennetut elementit tekevät yhtyeestä juuri itsensä kuuloisen. Vaikka nyt puhutaankin periaatteessa jo lukemattomiin kertoihin uudelleenkierrätetyistä ainesosasista ja tyylilajista, Jupiter on ottanut vuonna 2014 ilmestyneestä debyyttialbumistaan Your Eccentric State of Mind selkeän, määrätietoisen askeleen omalle, hapokkaasti himmailevalle ja vengosti purskahtelevalle sieniretkelleen, mikä ei periaatteessa ole juurikaan muuttanut yhtyeen ilmaisullista suuntaa muuksi. Ennemmin se on sitä edistänyt ja kypsyttänyt kantavien elementtiensä vahvistuessa, ja kokonaisuuden hallinnan jalostuessa varsin kypsään ja terveellä tavalla ylpeän kuuloiseen muotoon.

Trion luonnollisen ja erittäin riisutun pohjasoundin ja Vänskän vokaalitulkinnan myötä mielleyhtymiä ekoihin Kingston Wall– ja Black Sabbath -levyihin ei voi millään ilveellä välttää. Epäilemättä myös joitakin eväitä Rory Gallagher – Pink Floyd – Blues Pills -akselilta on tarttunut alitajuisesti yhtyeen sointiin matkaan varsinkin erittäin taitavan ja tyylitajuisen, lupaavan laulaja-kitaristi Vänskän ilmaisussa. Silti yhtyettä on toisaalta vaikeaa rinnastaa mihinkään toiseen, kyseisen tyylilajin nykyedustajaankaan, eikä myöskään mihinkään yksioikoisen linjan tylsään jönkkö-tönkkö-pössystoner -tusinataaplaukseen.

Instellar Chronodivella Jupiter rakentelee tunnelmia minimalisesta, kliinisti soitetusta himmailusta pehmeällä kosketuksella mutta lujalla nyrkillä murjoviin, raskaasti groovaaviin äänivalleihin. Yhtye luo tunnelmia vinosti kiertäen lajityypille ilmeisimmät sovitukselliset ratkaisumallit. Esimerkkeinä tästä erittäin hyvällä koukulla varustettu Spirit of the Leech ja Premonitions. Avausraita Stonetrooperin hiipivästä introsta mieleen vyöryvät hauskan autenttisesti David Lynchin Twin Peaksin Black Lodge -kohtausten svengaavan hämärä kieroutuneisuus, mistä tunnelmista edetään Black Sabbathin Fairies Wear Bootsista muistuttavaan, voimakkaaseen blues-jazz -svengiin ja taas edelleen modernimpaan metallirytmittelyyn viittaavien riffien kautta rauhallisempiin, astraaleihin himmailutunnelmiin.

Kun Jupiter saa biiseihinsä vielä hieman lisää imua, lisäkontrastia, poppikoukkua, voimaa ja ehkä tietyssä mielessä myös röyhkeämpää suoraviivaisuutta, Jupiterilta voi odottaa seuraavasta tekeleestä pelottavan hyvää albumikokonaisuutta uusimman aallon kotimaisen, psykedeelisen, raskaan rockin edustajana. Lisäksi kun basisti Toukolan soittoon löytyy vielä vähän lisää Geezer Butlerin suuntaista bendaus-revittelyä ja aggressiivista jazz-fillailua, niin luulisi tästä helvetin hyvän tulevan helpostikin. Jupiterin kohdalla lopulliseen musikaaliseen kukoistuksen puhkeaminen on nyt enää kiinni hienosäädöstä ja biisirakenteiden oikein toteutetusta minimalisoimisesta.

Asioita uskoisi edesauttavan myös yhtyeen tervehenkinen, sivuilleen katselematon asenne, minkä myötä Jupiterin soisi tulevaisuudessa keikkailevan aktiivisesti Suomen rajojen ulkopuolellakin. Tähän kaikkeen Jupiterilla on matkassa kaikki tarpeellinen alkumöhnä.

Arvio: Kolme ja puoli, eli pyöristettynä ylempään tasalukuun:

4/5

Mahdollisesti jotain samankaltaista

• Graveyard saapuu Suomeen minirundille
• Temples : Periplaneta Nova – Oman todellisuutensa mestari
• Sisuskalut koetuksella – Uncle Acid jyräsi Tampereella

Linkkejä

https://jupiterhobo.bandcamp.com/album/interstellar-chronodive
https://www.facebook.com/jupiterhobo/?fref=ts

Rattus on yksi vanhimmista Suomen elossa olevista HC-punk-kokoonpanoista tai ehkä vanhin. Haastateltavana ennen virolaisen punk-legenda J.M.K.E.:n 30 -vuotisjuhlakeikkojen kunniaksi tehtäviä yhtyeiden historiallisia yhteiskeikkoja on bändin rumpali Veli-Pekka “Vellu” Hyvärinen. Haastattelijana toimii alkuaikojen J.M.K.E. -basisti, nykyinen Hot Kommunist -keulamies Lembit Krull. Päästetään herrat tarinoimaan ja ruotimaan musiikillisen toisinajattelun kansallista ja kansainvälistä historiaa Suomenlahden molemmilta puolilta aina juurilta tähän päivään saakka.

Lembit: Miten kaikki sai alkunsa? Alunperinhan olette kotoisin Vilppulasta, mikä on kunta Tampereen ja Jyväskylän välimaastossa? Aika monen näin vanhan ja tähän päivään asti kestäneen kokoonpanon juuret ulottuu kouluaikoihin. Jake ja Tomppa on veljeksiä, miten sinä liityit joukkoon ja oliko aikaisempaa muuta miehitystä?

Vellu: Minä ja Jake oltiin oltu luokkakavereita. Myöhemmin törmättiin jossain kansalaisopiston ”nykymusiikkipiirissä”, jossa Tomppakin vaikutti. Hommasin ekat rummut, jonka jälkeen vedimme pulkalla Jaken kitaravahvistimen meidän kellariin, josta kaikki alkoi. Kesä soiteltiin kahdestaan, kunnes uskallettiin pyytää Tomppaa mukaan. Tomppa on meitä pari vuotta vanhempi ja tuli ensin katsomaan, että voisiko meidän pikkukundien kanssa alkaa soittamaan. Tomppa asetti meille reunaehdoksi uuden nimen. Kolmesta vaihtoehdosta saimme valita ja valinta osui tuohon Stranglers-lainaan.

Lembit: Kuten nettisivuiltannekin ilmenee, Rattus on ottanut nimensä The Stranglersin esikoiselta „Rattus Norvegicus“ -levyltä. Miten paljon vaikutteita ja virikettä olette saaneet 70-luvun punkista, ja kerro vähän lähemmin, miten tää rankempi hc-juttu tuli kuvioihin? Läjä (Äijälä) (mm. Terveet Kädet) on joskus vuosikymmenien takaisessa haastattelussaan ilmoittanut, että jos Laman kaverit eivät olisi hommanneet Dischargen levyjä Tornioon päin, olisivat ehkä itse joutuneet keksimään hc:n tuolla pohjoisessa.

Vellu: Meidän aloittaessa punk oli nimenomaan 70-luvun punkkia: Sex Pistols, The Clash, UK Subs… ja tietenkin suomalaisista Pelle Miljoona yms. Me oltiin tehty meidän toinen omakustanne-EP 1981 (Fucking Disco) ja veimme niitä myyntiin Tampereelle Epe´s Music Shopiin ja toimme tullessamme nipun levyjä. Siinä setissä oli mukana mm. Dischargen Realities Of War, jota kuuntelimme repeat-asennolla erinäisiä kertoja peräkkäin. Ensimmäiset viisi kertaa lähinnä ihmettelimme, että mitä hemmettiä tämä on ja sitten se kolahti lähtemättömästi.

Lembit: Rattushan aloitti taipaleensa triona, 80-luvun puolivälissä oli laulajana Annikki, millaiset ovat olleet eri aikojen kokoonpanot?

Vellu: Liikkeelle lähdettiin triona 1978. Alkuvaiheessa 1979 oli vähän aikaa Wiri -niminen koulukaveri laulajana vajaan vuoden ja jonkun kuukauden toinen kitaristikin, kunnes taas palattiin trioon ennen esikoissinglen äänityssessioita 1980. Ennen Uskonto on vaara -sessioita kokeilimme paria laulajaa, mutta lopulta pestiin valittiin Annikki, joka oli toiminut siihen asti yhtyeen roudarina. Metallikaudella koimme miehen panoksen riittämättömäksi, ja Jake otti taas laulun hoitaakseen. Samoihin aikoihin pestasimme toiseksi kitaristiksi Kari Tommisen, ja neljällä jäsenellä mentiin aina tammikuulle -88, jolloin bändi hajosi. 2001 alkoi re-union vähän vahingossa. Ensin oli tarkoitus tehdä ainoastaan yksi keikka, ja Annikki oli mukana noin puolet keikasta. Keikkoja kuitenkin alkoi tulla tasaiseen tahtiin ja ajatus myös uuden materiaalin tekemisestä. Tuossa vaiheessa Annikki jäi jälleen sivuun ja jatkettiin alkuperäis-triona. Helmikuussa 2011 Jake päätti siirtyä sivuun. Puoli vuotta myöhemmin, parin kaverin käytyä koesoitolla, kysyin paikalliselta Jopolta miehen kiinnostusta bändin jäseneksi. Kiinnostusta löytyi, ja ekalla koesoitolla homma oli selvä.

Lembit: Henkilökohtaisesti kuulin Rattusta ensimmäisen kerran, kun J.M.K.E.:n eka rumpali Venno Vanamölder oli -85 päässyt neuvosto-armeijasta ja ilmeni, että hän oli tiukkaan kuunnellut ja nauhoittanut siihenaikaista Suomen Radio Mafia. Oletteko mitenkään olleet aikaisemmin kosketuksissa virolaiseen tai yleensäkään entisen Neuvostoliiton punk-musiikkiin ja skeneen?

Vellu: Etelänaapurin bändeistä aikanaan tiedettiin vain Apelsin ja Rock Hotel. Entisen Neuvostoliiton punk-scenestä ei ollut aavistustakaan ennen kuin kuulimme J.M.K.E.:n Tere Perestroikan. Neuvostoliitossahan piti kaikki olla niin hyvin, ettei siellä mitään kapinallisia punk-bändejä edes tarvittu!

Lembit: Vennon kautta saatiin Viroon myös ensimmäinen Laama -fanzine. Se oli ilmestynyt juuri -85, ja siellä oli aika peruusteellinen, muistaakseni Vote Vaskon (Rattuksen pitkäaikainen manageri / ystävä) kirjoittama Euroopankiertueen raportti. Miten paljon olette bänditoiminnan lisäksi olleet muuten aktiiveja ko alakulttuurissa? Veganismi ja eläinsuojeluhan on olleet ko. porukan avainsanoja alusta lähtien. Oletteko myös osallistuneet erilaisiin mielenosoituksiin talonvaltauksiin ym 80-luvulla?

Vellu: Maalaispoikina me oltiin aina vähän ulkona noista kuvioista ja menty aina musa edellä. Olemme olleet hyvin järjestäytymättömiä alusta pitäen, ts. pyörineet omissa kuvioissamme ja valtapunk-skenen ulottumattomissa. Se on helppoa, kun asut pienellä paikkakunnalla ainoina punk-henkisinä hemmoina.

Lembit: Laamasta ilmeni myös tilanne, mistä en itse ole miksikään pitänyt, eli joku seurue piti itseään enemmän „oikeaoppisina“ punkkareina, kun toiset. Lisäksi ilmeni tuohon aikaan, että moni hc bändeistä esim. Kaaos ja Riistetyt mitkä yrittivät vaihteeksi muuta, rockimpaa tyyliä, saivat siitä muulta punk-porukalta “köniinsä”. Rattuksellakin on ollut tietääkseni oma metalliaikakausi ja metallinen levykin, kerro vähän siitä? Ja miten olette itse suhtautuneet tähän punkkien väliseen kilvoitteluun „oikeaoppineisuuden“ puolesta?

Vellu: Nuorempana putkinäköisyys on usein yleistä. Hommahan tosiaan meinasi karata hieman käsistä, niin kuin aina välillä tuntuu nykyäänkin tekevän. Punkissahan ainakin alun perin oli kysymys tekemisen vapaudesta. Siihen aika huonosti istuu tuollainen ”oikeaoppisuus”. Niinhän niissä aina pyrkii ennen pitkää kuitenkin käymään. Samoin kävi meidänkin kohdalla, mutta ei me siitä olla koskaan kovasti huolta kannettu. 1986 innostuttiin thrash-tyyppisestä metallista siinä määrin, että kävimme purkittamassa albumin oikein englannin kielellä. Alun perin levy piti ilmestyä Suomessa Dekadenz-merkillä, mutta Nisonen piti sitä liian metallisena. Levy kuitenkin julkaistiin parin seuraavan vuoden aikana Ranskassa ja Brasiliassa, jossa se tuntuu olevan yllättävänkin suosittu. Rattuksen metallikausi oli tietyssä mielessä luonnollista siirtymää soittamassamme musiikissa. Jos julkaisumme käydään läpi, on havaittavissa jatkuva muutos tuotoksissamme. Se kertoi osaltaan, miten oma musiikkimakumme muuttui suht lyhyessä ajassa, noin viiden vuoden aikana. Ja kun hc:n nopeus saatiin yhdistettyä metalliseen, hiukan monimutkaisempaan ja taitavampaan soitteluun, se vain kolahti. Meidän soittelu tosin oli enemmänkin sitä hc-tasoa taidollisesti…

Lembit: 90-luvulla luin Laama-fanzinesta innoitusta saaneena Pentti Linkolan ekofasistisen suurteoksen „Toisinajattelijan päiväkirjan“ ja olin siitä hirveän innoissani. Miten tunnelmat ovat nykyaikana, kun eri tahoilta kuuluu maailmanpoliisin, Yhdysvaltojen työstävän yleismaailmallista resurssienhallintapolitiikkaansa viemällä „demokratiaansa“ kolmannen maailman maihin saadakseen vieläkin isomman vallan valtaa pitävälle eliitille. Pidättekö tällaista vain salaliittoteoreetikoiden humpuukina? Joka tapauksessa nähdäkseni maailma on taas lähempänä 3. maailmansotaa, kuin koskaan aikaisemmin Kennedyjen jälkeen. Venäjällä käyneenä pitäisi teilläkin olla jonkinmoinen kuva sikäläisestä tilanteesta. Aika moni tässä maailmassa on kyllästynyt päälaelleen käännetystä demokratian irvikuvasta. Mitä mielestäsi seuraavaksi tulee tapahtumaan? Onko ihmisillä enää toivoa?

Vellu: Tilanne tuntuu olevan vähän sama katsoi sitten länteen tai itään. Syyriassakin taidetaan avun nimissä pommittaa niitä, jotka parhaiten sopivat omiin intresseihin. Venäjällä käydessämme pelottavalta näytti lähinnä Moskovassa vastaan tullut voimakas Putin -kultti. Oli huvittavaa nähdä omin silmin pro-Putin -mielenosoitus Moskovassa, kun Ukrainan kriisi kärjistyi venäläisten joukkojen maahan tunkeutumiseen. Toisaalta taas tyypit, joihin saimme tutustua, olivat aivan samanlaisia kuin missä tahansa muuallakin kulkiessa. Viime aikoina myös uskonnolliset äärijärjestöt lähinnä islamilaisessa maailmassa ovat olleet vahvasti esillä, ja vain pahassa. Pahoin pelkään, että tulemme lukemaan ikäviä uutisia tänäkin vuonna heidän tekemistään terrori-iskuista. Mielenkiintoista tosin on nähdä, mihinkä maailmanpolitiikassa ollaan menossa, kun maailman öljyriippuvaisuus pienenee ja painopiste siirtynee Lähi-Idästä hiljalleen pois. Lisääntyykö kansainvaellukset kohti Eurooppaa entisestään ja miten Eurooppa siihen reagoi. Tästähän meillä Suomessa alkaa olla jo aika lailla omakohtaistakin kokemusta. Pohjois-Korea vetypommeineen!! Mutta aina on kuitenkin selviydytty ja toivo elää vahvana!

Lembit: Rattusta ovat pitäneet vaikuttajinaan niin Max Cavalera (mm. ex-Sepultura, Soulfly) ja Rytmihäiriönkin porukka, mistä moinen kunnia? Olette myös aika tunnettuja latinalaisessa Amerikassa, missä olette kiertäneet aika lailla viime vuosikymmenien aikana, kerro vähän tuosta skenestä, miten olette luoneet kontakteja, millaiset tunnelmat tuossa maailmanosassa vallitsee?

Vellu: Tuohon on vaikea vastausta antaa. Me satuimme olemaan yksi 80-luvun Suomi-hc:n bändeistä, ja joku juttu meidän tekemisessämme on innostanut erinäisiä ihmisiä. Iso kiitos asiassa kuuluu Vote Vaskolle, joka oli aktiivinen ympäri maailmaa. Kasetit ja levyt kulkivat ja aloimme yllättäin saamaan postia Etelä-Amerikkaa myöden, josta olimme hyvin hämmästyneitä. Tuohon aikaan yhteydenpito oli vielä melko hankalaa ja alkeellista verrattuna nykyhetkeen. Etelä-Amerikassa tai Meksikossa kierrellessä tulee väkisin välillä sellainen huvittunut fiilis suomalaisten bändien valituksesta poliiseja, sosiaalisia oloja yms. vastaan. Ongelmat on melko lapsellisella tasolla verrattuna sikäläiseen meininkiin. Keikat siellä päin maailmaa on riehakkaita. Kansanluonne on vähän erilainen. Loistavia tyyppejä kaiken kaikkiaan.

Lembit: Rattuksesta puhuessa ei voi koskaan olla puhumatta Voitto (Vote) Vaskosta, joka oli vuosikymmeniä managerinne ja on samalla hoitanut pikku levypostimyyntiä P-Tuotantoa. Miten Rattus ja Vote löysivät toisensa? Oletteko vieläkin yhteistyössä?

Vellu: Oikea termi lienee asianhoitaja. Käytännössähän Vote oli se ihminen, joka ainakin meidät teki ulkomailla tunnetuksi P-Tuotannon kautta. Aikoinaan Vote osti meidän ensimmäisiä omakustannelevyjä ja ensimmäisen kerran tapasimme miehen Jyväskylässä Ilokiven keikalla joskus 1980? Vote asui alkuun lähellä Pieksämäkeä, mutta muutti hyvinkin pian Jyväskylään. Mies myös järjesti Pusheadin kansitaiteilijaksi parille levyllemme. Viimeiset isommat Voten Rattus-projektit oli 7 keikkaa sisältänyt kiertue Saksassa, Sveitsissä, Ranskassa ja Hollannissa keväällä 2005 sekä 14 keikan USA:n itärannikon rundi 2004. Mutta edelleen mies on ollut välittämässä meille kaikenlaista pientä ja Votella taisi olla vähän sormet pelissä muun muassa tämän tulevan Tallinnan keikan virityksenkin suhteen. Voten kanssa olemme edelleen hyvät ystävät.

Lembit: 80-luvun puolivälissä otitte vokalistiksenne Annikin. Siihenhän jää Rattuksen metallisempi aikakausi, täksi päiväksi myös Jake on positunut kuvioista, onko kertaakaan ollut tunnetta lopettaa koko touhu? Oliko Jaken lopetus mitenkään ennalta ennustettavissa?

Vellu: Kaikkeahan sitä aina välillä toki miettii, mutta niin kauan kun homma vaikuttaa hauskalta ja keikkojen soittaminen antaa sopivan adrenaliiniruiskeen, on edelleen hyvä syy jatkaa. Kyllähän Jaken lähtö meille yllätyksenä tuli kesken uuden levyn demojen työstämisen. Jälkeenpäin ajatellen toki tiettyjä merkkejä leipääntymisestä ja motivaation siirtymisestä muihin asioihin oli havaittavissa.

Lembit: Suomessa, niin kuin Virossakin viina ja punk on kävelleet käsi kädessä. Miten on Rattuslaisten suhde alkoholiin, kun vuosien varrella siihen on kaatunut rankempikin äijä? Ymmärtääkseni jotkut bändit ovat keikkaliksansakin ottaneet juomana (Unicef) ja Maho Neitsytkin vielä jotenkin jakselee. Miltä tuntuu 50-vuotiaana olla viellä rivissä ja miten se on onnistunut? Kaaoksen Jakke, Unicefin Tino ja moni muukin ovat menehtyneet siinä metakassa. Onko niin, että viina ei petä kumminkaan, kun se on alusta alkaen ollut näin olennainen osa kansanperinnettä?

Vellu: Sanotaanko vaikka niin, että alkoholi ei ole meille muodostunut ongelmaksi eikä itsetarkoitukseksi. Joskus aikoinaan soitimme yhden keikan, joka omasta mielestämme meni helvetin hyvin, liiallisen alkoholin vaikutuksen alaisena. Jälkeenpäin kuultuamme tallenteen, päätimme ettei tuollaista potaskaa voi lipun ostaneille ihmisille esittää. Tempot ovat keikoilla kuitenkin sitä luokkaa, ettei homma yksinkertaisesti toimi humalassa. Dokata voi halutessan sitten muuten. Kaaoksen Jakke ja kumppanit vierailivat usein luonamme Vilppulassa 80-luvulla ja pakko sanoa, ettei me aivan poikien juomatahdissa tahdottu pysyä. Näin jälkiviisaana, ehkä hyvä niin.

Lembit: Olette kuulemani mukaan esiintyneet myös Venäjällä. Hiljattain tapasin entisen bändikaverini Laurin (Leis – Vennaskond, ZLO & Psychoterror, ex- Hot Kommunist) luona Tallinnassa joskus ainakin TK-n sinne järjestäneet Kirillin ja Denisin. Mitkä on muistelmat Venäjältä? Oletteko aikaisemmin esiintyneet muualla Baltian maissa?

Vellu: Pari vuotta sitten soitimme kolme keikkaa: Moskova, Pietari ja Petroskoi. Oli myös ensimmäinen kerta, kun tuli Venäjällä/entisessä Neuvostoliitossa edes käytyä. Reissuhan oli pikainen, joten hirveästi emme ehtineet tehdä muuta, kuin matkustaa ja soittaa. Olihan tuo junamatka Petroskoista Moskovaan oma kokemuksensa. Moskovan ja Pietarin erilaisuus oli silmiinpistävä. Ja tie näiden kahden miljoonakaupungin välillä oli todella surkea… Miliisit tuli nähtyä, samoin kuin Punainen tori ja edellä mainittu mielenosoitus. Piakkoin soitamme siis ensimmäisen kerran Virossa ja ehkä joku päivä myös Latviassa ja Liettuassa.

Lembit: Kaikki vanhat suomalaiset hc-bändit ovat uransa aikana kokeilleet erilaisia tyylisuuntia, enemmänkin metallin suuntaan, niin TK:lla (Terveet Kädet) kuin teilläkin on ollut sellainen aikakausi. Riistettyjen viimeinen levy kuulostaa myös aika metalliselta. Teidän „Turta“-albuminne on käännös taas metallisempaan suuntaan? Onko se tiedostettua vai ympyrä taas jotenkin sulkeutuu? Miten paljon seuraatte nykyajan punk-musiikkia tai mitkä ehkä ovat mieleenjääväimmät nykyajan esitykset?

Vellu: Näyttää, että kaikki vanhatkin brittisuuruudet ovat eloisia. GBH:n viimeinenkin kuullostaa enemmän 70-luvun punkilta, kuin hc-metakalta. Omasta mielestä ”Turtasta” tuli enemmän hardcore kuin pitkään aikaan meidän levyt on kuulostaneet. Toki Jopon mukaantulo on tuonut myös metallisempiakin sävyjä. Kaikki on kuitenkin loppuviimein kuuntelijan korvassa. Ei se ole ollut tiedostettua tai mitenkään erityisesti suunniteltua. Näin tänään, ja huomisesta ei taas vielä tiedä.

Lembit: Rattus on nykyaikana tunnetumpi Amerikan mantereella, kuin kotimaassaan, tai ainakin siltä tuntuu, miten olette aikaansaaneet sellaisen kuuluisuuden? Kun 80-luvulla oltiin hyvin aktiivisia kaikin tavoin ja informaatio liikkui kirjeitse, tuntuu että tätä yhteistyötä eri maiden punkkien välillä ehkä harrastettiin tiiviimmin, miten paljon on nettiaikakausi lähentänyt teitä aikalaisiinne alan harrastajiin muualla maailmassa?

Vellu: Siltä vähän vaikuttaa. Bändillä oli jo runsaat 30 vuotta sitten välillä sellainen olo, että emme ole välttämättä ihan arvostetuimpia ja halutuimpia bändejä Suomessa. Toisaalta on hauska olla hiukan paitsiossa. Suuri osa “Amerikan valloituksesta” tapahtui c-kasettien välityksellä. Punkit äänittivät omia levyjään ja lähettivät kasetit toiselle puolelle maapalloa. Tätä kautta Rattuksenkin tietoisuus kasvoi niin Amerikan mantereilla kuin Euroopassakin. Suomen kielikin tuntuu olevan eksoottista ja on kuulemma sopivan kulmikasta ja vihaista musiikkiimme sopien (kuten varmasti Virokin). Nykyään netin aikana kaikki on tietenkin paljon helpompaa, ja ehkä siksi saattaa tuntua siltä, ettei samaa innostusta ja tiiviyttä ole niin kuin ennen. Ja olihan yhteydenpito ennen huomattavasti työläämpää, kuin nykyään. Toisaalta onhan esim. kiertueiden järkkääminen huomattavasti kätevämpää, kuin silloin, kun oltiin kirjeiden varassa. Meiltä jäi 80-luvulla jenkkikiertue tekemättä, kun Suomessa oli postilakko, emmekä saaneet ajoissa varmistusta siitä, että kyseinen kiertue olisi toteutunut.

Lembit: „Turta“ on ensimmäinen ja tähänastisesti viimeisenne pitkäsoitto uuden kitaristi-laulajan Jopon kanssa, miten hän on sopeutunut bändiin, vaikuttaako ikäero muihin bändin jäseniin, mitenkään muuten hänen asennoitumiseensa tai teidän välisiin suhteisiin?

Vellu: Jopon tausta musiikillisesti on jossain määrin erilainen kuin meillä senioreilla, eli ainakin grunge on ollut suuressa roolissa miehen nuoruudessa, vaikka on tuo punkinsakin kuullut. Kaveri on 15-17 vuotta nuorempi, kuin me ja toki hiukan eri tilanteessa siis elämää ajatellen. Siinä missä meidän jälkeläiset ovat jo täysikäisiä, ei Jopolla niitä vielä ole. Kyllähän Jopolla oli alkuun tottuminen meidän huumoriin. Normaali-elämässä olemme aika vähän tekemisissä, lähinnä musiikkiin liittyen.

Lembit: Vanhempi tuotantonne on ilmeisesti suurilta osin ollut Jaken käsialaa, kuka yhtyeessänne kirjoittaa biisit ja millainen on ollut työnjako viimeisellänne „Turta“ albumilla? Milloin on odotettavissa uutta materiaalia levytettynä?

Vellu: Jaken osuus biiseistä kasvoi levy levyltä, ja Stolen Life:lle taisi tehdä paria poikkeusta lukuunottamatta kaikki kappaleet. Sama trendi jatkui myös reunionin jälkeen “Rattus” ja “Uudet Piikit” -levyillä. Turta on suurimmaksi osaksi Jopon käsialaa, kolmea biisiä lukuunottamatta. Sovitukset biiseihin tehdään yhteisesti, eli jokainen hoitaa soittimensa, miten parhaaksi näkee. Tempo on pitkälti minun ja Tompan toiveiden mukaista, eli mielellään nopeata. Tulevaakin matskua on jossain vaiheessa tulossa. EP-muotoista julkaisua on kaavailtu. Ilmestyy, kun on sen aika…

Lembit: Olette viime vuoden lokakuussa tehneet juuri Meksikon kiertueen. Tallinnan Rock Cafen J.M.K.E.:n 30-vuotisjuhlakeikka tulee olemaan ensimmäinen keikkanne Virossa. Mihin päin on aikomus suuntautua vielä tänä vuonna ja yleensä lähitulevaisuudessa? Miten kauan Rattus aikoo vielä pelittää?

Vellu: Erilaisia virityksiä on aina ilmassa, mutta ei vielä mitään julkaisukelpoista. Etelä-Amerikka ja Aasia aina kiinnostaa. Rattuksen elämän pituudesta ei ole virallista suunnitelmaa. Soitellaan nyt ainakin vielä niin kauan, kun hommasta jää hyvä fiilis ja hommat voidaan hoitaa 100 lasissa.

Lembit: Voin varmasti sanoa, että jykevä rumpukäsittelysi oli minunkin ensimmäisen hc-bändini rumpalin esikuvia. Olen jopa joskus sanonut, että jos Vellu (Veli-Pekka) soittaisi Metallicassa, niin ei tätä parin vuosikymmenen erehdystä ehkä olisi koskaan ollutkaan. Miten tuntuu olla ainakin yhden genren soitannollisena esikuvana? Onko se näin vanhempana lisännyt paineita?

Vellu: Onneksi olen tällaisiin höpinöihin törmännyt vasta myöhempinä vuosina, ettei kusi päässyt jo aikaisemmin nousemaan päähän! Ikä ei ole tuonut paineita. Hauskahan toki tuollaista on kuulla, mutta en ole kyllä kokenut ihan tuollaista asemaa omaavani. Ikä ei ole ainakaan vielä tuntunut olevan ongelma. Päinvastoin, vuosien myötä homma tuntuu luistavan vaan rennommin.

Lembit: J.M.K.E. täyttää tässä kuussa 30 v, ja teidän yhtyeenne lähentelee jo 40 vuotta. Miltä tuntuu, kun fanipohjaa löytyy niin lapsista kuin heidän lapsistakin? Voittaako pahuus? Omia lapsia katsellessani, on se enemmän kulttuuri ja tietopohjainen kysymys. Miten ovat perheenne kestäneet kaikki nää vuosikymmenet?

Vellu: Keski-ikä keikoilla varsinkin Suomessa on aika korkea. Amerikan puolella näkee jonkin verran vanhempi-lapsi -yhdistelmiä, joka on hauska näky. Meksikossa pienimmät osasivat hädin tuskin kävellä… Pahuus tulee aina olemaan läsnä, muttei toivottavasti voita! Eihän tämä nyt niin kokonaisvaltaista hommaa kuitenkaan ole, etteikö sen takia perheet olisi kestäneet.

Lembit: Nyt kun 22.01 teillä on ensimmäisenä keikka Nosturissa  23.1. Tallinnassa Rock Cafe-ssa, niin olisiko jotain lisättävää ko. juttuun? Jotain toivoteltavaa ehkä virolaiselle yleisölle?

Vellu: Tosi hienoa päästä ensimmäistä kertaa Viroon asti keikalle. Pitkään sitä on saatu jo odottaakin! Kaikki sankoin joukoin mukaan juhlimaan 30-vuotiasta J.M.K.E.:tä!

Livenä:

J.M.K.E. (EST) 30-vuotisjuhlakeikka + Rattus + Hot Kommunist (EST) + NollaNollaNolla  @ Nosturi, Helsinki. pe 22.1. Liput: 14,50 €

J.M.K.E. (EST) 30-vuotisjuhlakeikka + Rattus + Psychoterror (EST) + Hot Kommunist (EST) + SS Robot (EST) @ Rock Cafe, Tallinna (EST) la 23.1. Liput 15€

Rattus

Mahdollisesti jotain samankaltaista

• Valse Triste : Sininen hetki – 7″ EP – Katarttista agricorea suloiseen suveen
• Kevät on tullut Tornioon! – Terveet Kädet ja kylähullu pilkkalaulaja/runoilija Kalkkipappi saavat yhteisen obeliskin syyskuussa.
• Päiväannos: Bob Malmström – Vad Händer i Bosund, stannar i Bosund

Linkkejä

https://www.facebook.com/RattusOfficial/?fref=ts
https://www.facebook.com/events/436478919875679/
https://www.facebook.com/events/1094179737267304/
https://www.facebook.com/groups/116586708371953/?notif_t=group_r2j_approved

 28.12. mennyttä vuotta menehtyneen ja 9.1. haudatun Motörheadin Ian Fraser “Lemmy” Kilmisterin jälkeen lukemattomat räime-, punk- ja jytädiggarit joutuivat kokoamaan itsensä surutyönsä lomassa sekä miettimään punk-rockin perus-asetuksia ja maailmankuvaa jossain määrin uusiksi. Hiljalleen pahimpien haamukipujen alettua hellittää, oli itsekin tehtävä jotain konkreettista, tribuutin omaista kunnioittaakseen punk ‘n rollin sensein muistoa. Lemmyn hautajaisiltana aloin intuition omaisesti kokoamaan kaveripiiristä Lemmy-aiheista biisigalluppia, mikä onnistui laajenemaan parin päivän kuluessa muusikoiden, rokkareiden, punkkaritten, metallipäiden ja musiikkivaikuttajien erinomaisella avustuksella hieman aiottua kattavammaksi. Suurkiitos vielä kertaalleen galluppiin osaa ottaneille. Tyypeiltä kysyttiin kolme itseään eniten koskettanutta ja itselle tärkeintä Motörhead ja/tai Hawkwind -biisiä. Seuraavassa gallupin satoa.:

Kari Aalto (Pertti Kurikan Nimipäivät)

“Ace of Spades ehkä sen takia, koska se kertoo tästä mustasta kortista nimeltä Pata-Ässä. Kun Pata-Ässä lyödään pöytään, niin se on jokereita ja muita lukuun ottamatta voittokortti. Hieno biisi ja hieno sana. Ace of Spades tarkoittaa Pata-ässää. Killed by Death koska se musiikkivideo on niin hieno, kun Lemmy tulee vanhalla Porsteri Harrikalla noutamaan gimman sen isän ja äidin luota. Sitten ne lähtee sillä rautapäällä meneen ja yhdessä kohtaa siinä on kokko tai nuotio. Siitä on tehty tosi hieno musiikkivideo. Lemmy laulaa sen hienosti. Olin yks päivä poistumassa baarista jossa olin juonut alkoholia. Sitten alkoi jukeboksista Killed by Death. Oli niin hienoo ja upeeta että en lähtenytkään vaan jäin jammaamaan täysillä mukana. Sitten biisi Motörhead. Se kertoo Motörheadista.”

Tina Korhonen (Tina K., rockmaailman valokuvaaja, Lontoo):

Hawkwind: “Silver Machine, Master of the Universe ja Brainstorm.”

Villu Tamme (J.M.K.E., Velikije Luki (EST)):

“Ace Of Spades on niltä ainoo viiden tähden biisi, Iron Fist ehkä ja Motörhead Hawkwindin esittämänä. Mä muuten oon muuten semmonen jätkä, joka tykkää Hawkwindista enemmän kuin Motörheadista!”

Ile Kallio (Ile Kallio Big Rock Band, Hurriganes etc…):

“Et saa kolmea biisiä: Ace Of Spades ja Silver Machine.  – Noi on ne hyvät.  Hawkwind ei mulle merkannut oikein koskaan mitään. Lemmyn juttuihin en oikein koskaan höyrähtäny. – Ei ollu mun juttu. Motörhead soitti oikeestaan vain yhtä sointua, ja Lemmy lauloi yhtä nuottia.”

Läjä Äijälä (Terveet Kädet, Death Trip, Sultans, Billy Boys, The Leo Bugariloves, Aavikon Kone ja Moottori):

– “No, tietty Overkill, Motörhead ja Bomber.”

Jarkko Martikainen (/w, YUP, Euthanasia)

“(We Are) The Road Crew, The Hammer, Motorhead. Syy valintoihin löytyy liveltä (No Sleep ’til Hammersmith), jota olen kuunnellut Motörhead -levyistä selkeästi eniten.”

Jarno Mällinen (Radiopuhelimet)

“(We Are) The Road Crew. – En ole tosiaankaan Motörhead-asiantuntija enkä varsinainen fanikaan, mutta kovia biisejä bändiltä kyllä löytyy. Tuntemistani Motörheadin biiseistä tämä on suosikkini. Lisäksi tältä istumalta mieleen tulevat The Hammer (Ace of Spadesin vieläkin räyhäkkäämpi serkku) sekä 1916 (sodanvastainen tippa linssiin -herkistely. Hyvä Lemmy – et kumarrellut äijäuholle!)”

Teemu Bergman (Pää Kii, Kakkahätä-77, The Heartburns, Juice Normaali, Kytänsoittajat…)

“Poison,  Rock ‘n Roll ja I’m the Doctor”

Kalle Pajamaa (manageri, Pertti Kurikan Nimipäivät)

“Itse en lähtis kolmea biisiä valikoimaan. Yks parhaimmista bändeistä ikinä. Ja pisimpään pysyny kuuntelussa, lapsesta saakka.”

Mikko Karmila (Äänittäjä, miksaaja, tuottaja)

“Chase Is Better Than The Catch, Killed By Death ja Ace of Spades – Ei tätä voi sivuuttaa mitenkään. Stone veti keikoilla tätä sillon ’86/’87.”

Bryn Jones (Los Bastardos Finlandeses)

“Lost Johnny, Keep Us On the Road, Iron Horse/Born to Lose ….. There we go!”

Freddy Grenzmann (Psychoterror (EST))

“Ei oo helppoo kun vain kolmee, mutta ‘ Don’t Believe a Word, Damage Case, Ace of Spades.”

Maike Valanne (Death Trip, The Black League, Faff Bey, Terveet Kädet)

“Top-3 Motörhead: Iron Horse/Born To Lose, The Chase is Better Than The Catch ja Stay Clean. – Top-3 Hawkwind:  The Psychedelic Warlords (Disappear In Smoke), Space Is Deep ja Hurry On Sundown”

Lembit Krull (Hot Kommunist, J.M.K.E.(EST))

Markus Makkonen (Hooded Menace, Sadistik Forest)

Marko Heikura (Unkind, Famine Year)

“Killed By Death, Orgasmatron ja Bomber”

Timo Kärnä (mm. Euthanasia)

“Iron Horse, (We Are) The Road Crew ja No Class.”

Henri Heikkinen (Mustelma)

“I Don’t Believe A Word, Back At The Funny Farm ja I Won’t Pay Your Price.”

Kimmo Lukkari (Pilcrow, Mustelma)

“Motorhead, Iron Fist, Shine & Bubbling under: Capricorn

Harri Mönttinen (Mustelma)

“Ei ole tullut Möötorheadia niin sanotusti kahlattua läpi. Kun ei ole juurikaan kotikuuntelussa koskaan ollut. Pari kolme LP:tä oli joskus (vein pölijä joskus melkein kaikki vinyylit divariin. Tuli CD. Ei niitä paljoa ollut, mutta olisi voinut säästää…) ja joku kahden cd:n kokoelma. Joten siltä pohjalta joutuu valitsemaan. Itselleni ollut aina sellainen bändi jota ei tule kotona kuunneltua (juurikaan)mutta kuulostaa aina hyvältä ja toimii kun kuuntelee tahi jostain raikaa. Tällä esipuheella kolme hyvää biisiä jotka tuli nopeasti mieleen: I’m So Bad (Baby I Don’t Care), Stay Clean ja America. Nyt menen saunaan takas (pyyhe päällä vilvoittelemassa parvekkeella.”

Bonuksena toimittajan vaikeat omavalintaiset:

“Mielestäni kiihkeimmältä Motörhead -albumikokonaisuudelta, Overnight Sensationilta ilkeän sexy boogie Love Can’t Buy You Money, Hämeenlinnan Giants of Rockissa ’88 nauhoitettu Nö Sleep At All -liven versio Eat The Rich -singlen b-puolesta Just Cos (You’ve Got The Power) ja ikitimantti No Voices In the Sky”

– Kiitos näistä ja paljosta muusta. Hyvää matkaa, Lemmy-setä.

Mahdollisesti jotain samankaltaista

• Päiväannos: Pää Kii – Aina jonoon viimeiseen
• Chainerection : Heir to the Throne – Kesän toimintarock-roiskaus
• Hasta la Vista Social Club : Melt – Savonian Action Rock!

Linkkejä

https://www.facebook.com/OfficialMotorhead/?fref=ts
https://www.facebook.com/OfficialLemmy/?fref=ts
https://www.facebook.com/HawkwindHQ/?fref=ts

Neuvosto-Viron ajoista alkaen etelä-naapurimme punk rockilla on ollut kautta menneiden vuosikymmenten syvä, poliittinen merkitys ja symbolinen kaikupohja pienen kansan vapautumiselle Neuvostoliiton totalitarismin ikeestä aina sen hajoamiseen asti 90-luvun taitteessa. Sitä se on edelleen Viron itsenäistymiskamppailua kuvaavana, kansallisena taiteen lajina. Ajan saatossa yhdeksi virolaisen sananvapauden vahvimmaksi keulakuvaksi kiteytyi tallinnalainen punk-yhtye J.M.K.E., mikä soitti ensimmäisen keikkansa koskaan tasan päivälleen 30 vuotta sitten  Rakverin kaupungin kupeessa sijaitsevalla Vinnin kylän maatalous-sovhoosin klubilla, itäisessä Virossa 18.1.1986.

Mm. useat suomalaisista, punkahtavista vaihtoehtorockbändeistä ovat maininneet veljeskansamme oman J.M.K.E.:n omaa ilmaisuaan innoittaneeksi ja inspiroineeksi edelläkävijäyhtyeeksi. Esimerkiksi YUP kuin Eläkeläiset ovat osoittaneet tälle oivaltavan leikkisälle, mutta silti ehdottomasti rajun vallankumoukselliselle yhtyeelle ansaitsemaansa arvoa mm. coveroimalla sen biisejä omilla levyillään. J.M.K.E.:n taivalta juhlapäivänään Noise.fi:lle valottavat yhtyeen kiistaton keulahahmo, laulaja-kitaristi Villu Tamme ja yhtyeessä J.M.K.E.:n ensimmäisillä virallisilla ja samalla ehkä juuri niillä tunnetuimmilla yhtyeen levytyksillä Külmale Maale -LP, Savist Saar -EP ja Gringode kultuur -LP soittanut basisti, nykyään Hot Kommunistin keulamiehenä vaikuttava Lembit Krull.

---

Villu: “Se oli näin, että vuonna ’85 syksyllä odottelivat tallinnalaiset punkit rumpali Vennon (Vanamölder) palaamista neuvostoarmeijasta. Hän oli yks paikallisia perus-punkjätkiä 80-luvun alkupuolella. Hänen kasaama oli myös Viron eka hc-bändi Verine Pühapäev, joka toimi ’82-’83. Tämän jälkeen hänen piti mennä kahdeksi vuodeksi armeijaan. Mä sain vapautuksen armeijasta psykoneurologiasairaalan lausunnolla. Sit mä join olutta ne kaksi vuotta ja soitin Velikije Lukissa, joka oli kans tosi kova bändi. Mun biisejäkin lähes kaikki ne, mutta jokin ei vielä riittänyt.”

---

Lembit: “Mä en perustanut J.M.K.E.:ta, ja Villullakin se jotenkin tuli perustettua pakosta, kun oli pakko saada toimiva kokoonpano lavalle Turistin lämmittelijäksi -86. Tämä tapahtui tänään tasan 30 vuotta sitten. 18.1. Rakveren kaupungin lähellä Vinnin pitäjässä paikallisen maatalous-sovhoosin klubilla, minne Villu sai Tallinnassa kasattua kokoonpanon: Mati Pors laulu, Villu kitara, Venno rummut ja Nähvits basso. J.M.K.E.:n aivan alkeiskokoonpanossahan olivat Verine Pühapäev -yhtyeen Ivar Kont ja hänen kaverinsa Pets, mutta tuolloin ensimmäinen näistä halusi soittaa ilmeisesti tyylillisesti Pyhät Nuket -tyyppistä uusioromanttista kamaa, ja jälkimmäinen osasi vain tupeerata hiuksiaan. Koska ajankohta oli sellainen, niin Villun täytyi saada joku kokoonpano lavalle soittamaan ja (basisti) Nähvits, hänhän sen osasi! Joistakin hänen bassovirityksistään en ole tähänkään päivään mennessä saanut selvää, kuinka hän ne teki ja biisit soitti!

Villu: “Tarkoitus oli tehdä oikea hc-bändi, millä esikuvina oli pääasiassa just Suomi-82 -hc bändit; Lama, Terveet Kädet ym., mutta kyllä se meni niin, että mä otin bändin johtovastuun, ja biisit eivät yhtäkkiä olleetkaan enää niin suoraa hooceeta. Mulla kuitenkin pyöri päässä kaikenlaisia melodioita ja progemaisia kuvioita, ja näin se bändi muuttui hiljalleen aika omaperäiseksi. Vennolla oli jopa termi “tilu-lilu-hc”, joka kuvasi meidän musiikkia aika hyvin. “Tilu-lilu” on siis jotakin… en osaa selittää, ehkä joku semmonen epävakava ja vähän lapsellinen musiikki.”

---

…Mutta mitä J.M.K.E. -lyhenne oikeasti tarkoittaa?

---

Villu: “Aluksi oli bändin nimi Jeesus Maria! Karjatas Eit. Kyseinen lause on peräisin tshekkiläisen Jaroslav Hasekin 1920-luvulla kirjoittamasta, aikanaan kirjailijan kuoleman takia kesken jääneestä satiirisesta romaanista Kunnon sotamies Švejk. Nimiversio Jalgratta Matk Kirde-Eestisse (Polkypyörämatka Koillis-Viroon) tuli esiin joskus 1987, jos joku kysyi minulta keikalla, mitä nimi J.M.K.E. tarkoittaa. Se oli ensimmäinen asia, joka juolahti mieleeni. Joodikud Moskva Kohviku Eest (Juopot Moskova -Kahvilan Edestä) on yksi aika tunnettu versio myös. Oma suosikkini on Jah, Muidugi, Kuid Ei (Kyllä, Tietysti, Mutta Ei), se on myös yhden biisin nimi meillä. J.M.K.E. -nimi siis kätkee jonkinlaista duaalisutta tai ambivalenttisuutta, mikä on aina ollut minulle teksteissänikin tärkeällä paikalla.

J.M.K.E.:n ensimmäiset toimintavuodet olivat aika tuotteliaita. Jos  meillä olisi ollut silloin mahdollisuus julkaista levyjä, joka vuosi olisi tullut ainakin yksi noin 15-20 biisin albumi. Eka levy ‘Külmale maale’ on periaattessa jopa ikäänkuin best-of -kokoelma alkuvuosiemme tuotannosta. Siellä oli biisejä vuodesta ’85 Vuoteen ’89 saakka. Esimerkiksi Mu vanaisa oli desertöör oli alun perin tarkoitus tulla Velikije Lukin biisiksi. Tbilisi tänavad oli levyn julkaisun aikoihin aika uusi biisi levyllä. Muut levyn biisit olivat ’86-’88 välillä kirjoitettuja. Vuonna ’88 Lembit tuli bändiin. Hänellä oli siihen mennessä jo kova hc-tausta, hänen bändinsä Harmagedon teki semmoista mutkikasta, nopeaa hc:ta. J.M.K.E. oli ainakin jonkun verran hitaampi bändi. Muistan jopa, että Lembit ei aluksi pystynyt edes soittamaan niin hitaasti kuin me, ja soitimme lavalla joskus samaan aikaan ihan kuin kahta eri biisiä; mä Vennon kanssa “normaalia” versiota ja Lembit bassolla samasta biisistä hc-versiota. Mut kyllä me pian pystyimme samassa tahdissa soittamaan. ‘Külmale maale’ levyllä ajattelimme ja soitimme kaikki jo musiikillisesti melko lailla samoin tavoin ja samassa tempossa.

Olin 80-luvulla tosi kova Dead Kennedys -fani, se oli mun ehdoton suosikki. Silloin oli täällä niin kuin kaksi leiriä; ‘DK-miehet’ ja ‘The Exploited -miehet’. Mä olin just se DK-mies. Kyllä tykkäsin Exploitedistakin paljon, mutta DK:n tekstit ja niiden vähän progemainen musiikki kolahti mulle kaikkein koviten. Sen biisit eivät olleet mitään kolmen soinnun punk rockia. Periaatteessa sen kuuleekin. Esimerkiksi Valge liblika suvi -biisin yksi kohta on lähes sama kuin Dead Kennedysin Bleed For Me -biisissä, ja mukana on semmosia “lainauksia” muitakin. Ei siis ihan plagiaattia, mutta niiden musiikki soi mun päässä, ja siitä joutui loppujen lopuksi vaikutteita mun omiin biiseihinkin. Mulla oli sen lisäksi paljon muutakin mitä kuuntelin, esim. 70-luvun alun Alice Cooper ym. semmoista. Kuuntelen just nyt sitä Bleed For Me -biisiä. Tästä samasta biistä on aika paljon musiikillisia ideoita otettu esim. myös meidän varhaiseen Rumal nali -biisiin. Huh. Mä oon vitun plagiaattori, omia ideoita ei ole mulla yhtään! Yeah!

---

Lembit: “Mä en itseasiassa digannut tuohon aikaan J.M.K.E.:a kovin paljon. Rattus ja TK olivat rautaa, J.M.K.E. oli taas liian kevyttä mulle. Terveiden Käsien Pushed Too Far oli mulle helvetin kova tohon aikaan. Tää Beethovenin 5. sinfonian alku bassolla… PERKELE! Ja samassa porukassa heiluminen tietysti innosti lisäksi, ja että vanhemmat kaverit saivat jo ostaa kaljaakin kaupasta.

---

“Menneenä syksynä 2015 Villu Tamme osallistui Viron televisiossa esitettyyn maan versioon Vain Elämää -pop-viihdeohjelmasta “Laula Mu Laulu”. Kyselin haastattelijan ominaisuudessani herralta hieman taustaa sitä, kuinka uskottavaa on kun periaatteilleen uskollinen, alkuvoimainen hc-punkkaripioneeri osallistuu monikansallisten levy-yhtiöiden lanseeraamaan pop-taivaan viihdeohjelmaan, missä musiikkibisnes ja raha suorastaan löyhkää. Suomessahan punkkarit/ vaihtoehtorockarit (Kauko Röyhkä, Tuomari Nurmio, Ismo Alanko jne.) ovat kautta linjan jyrkästi kieltäytyneet osallistumasta ohjelmaan pitkälti periaatteellisiin syihin vedoten.

---

Villu: “Siis en ole tietoinen minkäänlaisista syistä, miksi periaatteet eivät sallisi osallistumista siihen ohjelmaan. Mitkä periaatteet? – Että TV ei ole punk tai jotakin semmosta? Minulla oli siellä ohjelmaa tehdessä todella hauskaa, ja kaikenlaista alkoholia oli siellä tosi paljon tarjolla. En olisi pystynytkään ilman alkoholia laulamaan, koska mulla on toi kurkkusairaus (minkä vuoksi miehen äänihuulet leikattiin kahteen otteeseen kuluneen vuoden aikana). Ilman runsasta alkoholin käyttöä minulta ei lähde ääntä ollenkaan. Ohjelman kuvauksissa sain puhua mitä halusin ja muuttaa coveroitavia biisejä just semmoisiksi kuin halusin. En osallistuisikaan ohjelmiin, jossa joku tulee sanomaan, miten mun jotakin pitäisi tehdä. Lisäksi tutustuin tosi kivoihin ihmisiin, ja meistä tuli hyvät ystävät. Se oli mun viime vuoden paras viikko. En tiedä, ehkä Suomessa on jotkut muut (kielteiset) jutut sen ohjelman kanssa, koska en ymmärrä ollenkaan niitä periaatteellisia syitä, miksi Ismo Alanko tai Tuomari Nurmio kieltäytyivät. Minä olen minä, teen mitä haluan, en tiedä, miksi mun pitäisi jollekulle todistaa jonkunlaista “punk-uskottavuutta” tai jotakin. En ole ikinä ollut mikään ortodoksi ja kyllä J.M.K.E.:n kuuntelijat tietävät sen. Punk on minulle vapautta, eikä jonkinlaisten sääntöjen täyttämistä. Lisäksi sain sieltä ohjelmassa vähän takaisin mun luovuutta. Se olikin yksi perus-syy miksi sinne meninkin, koska olen ollut tosi huonossa elämänvaiheessa enkä ole viimeiseen kolmeen-neljään vuoteen kirjoittanut yhtäkään biisiä. Siellä ohjelmassa sain tehdä vieraille biiseille uudet tekstit ja vähän myös uutta musiikkia. Ehkä se Vain Elämää -ohjelma on Suomessa jotakin muuta kuin Virossa, tai siis formaatti on tietysti sama. Luin, että Suomessa painetaan ohjelman yhdeltä tuotantokaudelta 75 000 kpl:n levykin. Täällä (Virossa) ei ohjelmasta tuoteta minkäänlaista levyä. Mutta ohjelma on tietenkin valtavirtaa. Kyllä sen katsojamäärät oli kai tosi korkeat täälläkin. Ihmiset rupesi tuntemaan mut taas kadulla.”

---

 

“…Niin, se on ilmeisesti aikalailla joka maassa missä ohjelmaa lähetetään, koska mukana ovat kunkin maan suurimmat tähdet vuodesta toiseen. Hollantilainen formaattihan se on käsittääkseni.”

---

Villu: “Emmä sitä tiiä, ei kiinnostakaan. Kiinnosti vain osallistuminen. En ollut tuota ennen sitä ohjelmaa katsonut paitsi joskus muutaman minuutin verran, jos jollakulla elokuvalla oli mainoskatko. Olen myös aina pitänyt erityisten cover-versioiden tekemisestä, J.M.K.E.:lla voisi niitä olla kai 100 kappaletta, jos kaikki luetaan mukaan, tai ainakin 70.

---

Mitkä asiat ja epäkohdat nykymaailman menossa, Viron sisäpolitiikassa ja maailmanpolitiikassa pitävät aikamiehet anarkisti-punkkareina? Millaisessa tilassa punk rock elää, onko sille vielä tilausta vielä vuonna 2016?

---

Lembit: J.M.K.E.:han on alusta alkaen ollut kantaanottava yhtye, mutta sitä ei missään nimessä täytyisi sekoittaa ns. “laulavaan vallankumoukseen”, mikä mielestäni oli valtaeliitin pakosta järjestämä “samettivallankumous”, missä oli ilmeisesti niin KGB:lla kuin CIA:llakin kätensä pelissä, ja mikä toimi alkusoittona nykyiselle Euroopan demokratiakriisille. Punk ja edelleenkin J.M.K.E.:n punk on (toivottavasti) edelleenkin oma kulttuurinsa kaiken muun ulkopuolella. Tää kaikki on tietenkin oma mielipiteeni. Punk-kulttuuri on vanhojen punkkien kohdalla muuttunut enemmän juomakulttuuriksi ja sitten on toinen laita ns. “oikeaoppineita” nuoria, jotka ei crustin lisäksi paljon tiedä ja kuuntele ja kopioivat kaikki ideologiansakin lännestä. Punk on kadottanut hampaansa ja siitä on tullut yksi valtakoneiston hyväksymistä alakulttureista, kun sillä ei kumminkaan muuteta enää mitään. Siksi olen kulkenut ja kuljen edelleenkin omin päin, vaikka punk oma-aloittellisuudellaan ja itse tekemisen ilolla jäävät aina mulle sielun kavereiksi.

En ole koskaan uskonut anarkismiin siinä määrin, että suosittelisin sitä ihmisten hallintojärjestelmäksi. Päätöksenteon hajauttaminen ja edustusdemokratian vähentäminen tulisivat kylläkin kuuloon. Anarkiahan tietäisi näille (valtaa pitäville) apinoille kaaosta, ja kaaoksen keskellä ruvetaan sitten ainoastaan tappamaan, ei muuta. Jos ihmiset eivät hengellisesti tai henkisesti kehity mihinkään suuntaan, niin voivat sitten kollektiivisesti tappaa itsensä. Valaat ovat huomattavasti hienompia eläimiä! Kai se on sitä evoluutiota, mihin en myös usko paskaakaan! Ollaan vaan jonkun korkeamman alakoulun mönkään mennyt biologian koe, jonka yksi minuutti tarkoittaa meille miljoonaa vuotta. Meitä ei vielä olla ehditty kaataa edes viemäriin…”

---

Kuinka Suomen punk-rock -yleisö on ottanut J.M.K.E.:n vastaan  30 vuoden aikana?

---

Villu: “Ne on ottanu meidät vastaan Ookoo.”

---

“Jos saisit perustaa J.M.K.E.:n tänäpäivänä uudelleen, tekisittekö joitakin asioita toisin kuin mitä aikanaan bändinä teitte?

---

Villu: “Jos minä olisin minä, tekisin kaiken ihan samalla tavalla. Se vain on semmoinen… mikä vittu se suomeks on…”põhjus ja tagajärg” -asia – syy ja seuraus? – …Siis syyn ja seurauksen hommia!! …Mutta tiedemiehet puhuvat, että multiversumissa on loputon määrä maailmoja. Se tarkoittaa, että jossakin muualla on olemassa myös loputon määrä J.M.K.E. -yhtyeitä, jotka kaikki eroavat jotenkin toisistaan, vähemmän tai enemmän. Jonkun nimi on ehkä jopa J.M.K.I., J.F.K.E. tai H.I.F.K.”

---

Aamen & Aitäh!

 

Palju õnne sünnipäevaks, J.M.K.E.!!!

Livenä:

J.M.K.E. (EST) 30-vuotisjuhlakeikka + Rattus + Hot Kommunist (EST) + NollaNollaNolla  @ Nosturi, Helsinki. pe 22.1. Liput: 14,50€

J.M.K.E. (EST) 30-vuotisjuhlakeikka + Rattus + Psychoterror (EST) + Hot Kommunist (EST) + SS Robot (EST) @ Rock Cafe, Tallinna (EST) la 23.1. Liput 15€

J.M.K.E.

 

 

Mahdollisesti jotain samankaltaista

• Stupidon 25v-juhlissa mukana brittilegenda The Rutsin nykymuoto
• Kevät on tullut Tornioon! – Terveet Kädet ja kylähullu pilkkalaulaja/runoilija Kalkkipappi saavat yhteisen obeliskin syyskuussa.
• Päiväannos: Bob Malmström – Vad Händer i Bosund, stannar i Bosund

Linkkejä

https://www.facebook.com/Villu-Tamme-137438466345502/?fref=ts
https://www.facebook.com/groups/116586708371953/?fref=ts
https://www.facebook.com/events/1094179737267304/

Päistikka on muutamasta mönkijäisestä ja karvakuonosta koostuva, erittäin tiukka lasten oma rock-orkesteri. Lokakuussa Rapu Records julkaisi yhtyeen omaa nimeä kantavan, varsin rajun ja raikkaan esikoisalbumin. Sen tiimoilta viisikärsäinen Päistikka suostui ankaran namupaloilla houkuttelun jälkeen antamaan Noisen mammutti-toimittajalle varsin maukkaan haastattelun suuren kärpässienen juurella.

   1. Mikä on Päistikka ja miten se syntyi?

Päistikka on rock-musiikkia soittava bändi. Se syntyi, kun me, eli M.A. Muurahainen, Mustikka, Kärpänen, Torvisieni ja Käpylehmä,tapasimme metsässä ja huomasimme paljon maailmassa tapahtuvia kummallisia asioita, joita halusimme jakaa muille. Valitettavasti olemme niin pieniä, ettei kovin monet kuule meitä. Siksi piti pistää bändi pystyyn ja ämyrit kovalle.

2. Mistä lauluissa kertomanne Ankka Anan Robotti Ruun, Ketun, Pete Pöpön, ja Siilin tarinat tulevat?

Ankka Anas Platyrhynchos Domesticus kertoo ystävästämme Ankasta, joka halusi oppia lentämään. Ankathan eivät yleensä osaa lentää, mutta tämä ankka uskoi unelmiinsa ja rakensi rakettimoottorit siipiinsä. Robotti Ruu (who?) kertoo siitä, kuinka vanhoillakin leluilla voi leikkiä, jos niistä pitää hyvää huolta ja varoo rikkomasta niitä. Pete Pöpö taas on bakteerimaailman pahis. Jos törmäät Pete Pöpöön, alat välittömästi aivastella ja kovasti. Siilin matkalaulu kertoo ystävästämme Siili Suikkasesta, joka muuttolintujen tapaan lähtee syksyn tullen vaeltamaan lämpimämpiin maihin. Itse asiassa saimme Suikkaselta juuri pari päivää sitten postikortin Las Palmasista.

3. Mitä huisia Päistikalla on, mitä muilla lastenlaulubändeillä ei tähän mennessä ole ollut?

No ainakin maailmanmestaruuskilpailut kesken keikan. Kannattaa tulla katsomaan livenä, mistä on kyse!

4. Kuinka hurja lavashow Päistikalla on? Löytyykö pahvinen lohikäärme ja muuta?

Kyllähän sitä sattuu ja tapahtuu. Pari kertaa Kärpänen on nukahtanut kesken keikan. Pahvista lohikäärmettä ei ole, mutta saippuakuplia kyllä. Joskus on tullut rokattua niin kovaa, että tuntosarvet ovat pudonneet päästä. Niin ja onhan sitä tanssikilpailukin tullut järjestettyä kesken keikan!

5. Mistä saatte vaikutteita ja inspiraatiota?

Kaikesta, mitä ympärillämme näemme. Metsässä näkee kaikenlaista, etenkin kun on niin pieni, ettei muut eläimet tai ihmiset aina edes huomaa, kun niitä tarkkailee.

6. Mikä on kiteytettynä yhtyeenne sanoma maailman lapsille?

Ihmettele, kysy, rokkaa, oivalla ja pidä muista huolta!

7. Kuinka kuvailisitte yhtyeenne jäsenistön eläimellisien eriskummallisia hahmoja tarkemmin?

M.A. Muurahainen on järjestelmällisen muurahaisyhdyskunnan kasvatti, mutta näkee maailmassa muutakin kuin työnteon. Hän tykkää keon rakentamisen sijaan makoilla mättäällä ja säveltää lauluja. M.A. taitaa olla ainoita suomalaisia muurahaismuusikoita… Mustikka on tarkkailija ja huomaa enemmän kuin muut bändin jäsenet. Mustikka saattaa välillä kököttää paikallaan metsässä jopa viikonpäivät ja tehdä tarkkoja havaintoja ympäristöstä. Mustikassa on myös selkeää sovittelijan vikaa, joten bändiläisten riidat ratkeavat nopeasti. Kärpänen on lähiöstä lähtöisin. Kyllästyttyään hektiseen nykymenoon Kärpänen muutti metsään ja tapasi Päistikan muut jäsenet. Kärpänen on hieman levoton ja sinkoileva luonne, varmaan siksi juuri sopiva kannujen taakse. Niin ja myös niiden eteen, koska on loistava diskotanssija. Torvisieni ei osaa puhua ihmisten kieltä toisin kuin muut päistikkalaiset. Hänen äidinkielensä on torvisieni, jota vain sienet ja kärpäset ymmärtävät. Torvisieni on hyvin ujo. Käpylehmä sanoo “joo” silloinkin, kun ei pitäisi. Poiketen muista päistikkalaisista, hän on ihmisen rakentama lelu. Käpylehmä on laumasielu eikä siksi viihdy yksin. Lisäksi hän pelkää pimeää.

8. Raskaan sarjan vahvistuksena debyyttialbumillanne vierailee legendaarinen Pommi-Kissa. Onko Pommi hyvä muusikko, onko hän oman kokemuksenne mukaan yhtä pahis kuin Monni, ja juoko hän keikoillanne luvatta kaikki bäkkärilimsanne?

Pommi on erinomainen muusikko! Limsaa ei juo, mutta hän kylläkin syö kaikki pullat, mitä löytää. Oikeastaan hän ei suostu edes soittamaan tai tulemaan lavalle ilman pullaa. Täytyy kyllä sanoa, että Monni on varmaan kissoista pahiksempi. Pommi ei pidä huolta reviiristään, vaan päästää kaikki lähelleen ja hyväksyy heidät sellaisena kuin ovat. Hei kamoon, se kissahan hengaa jäniksenkin kanssa!

9. Videoiden perusteella teillä näyttää keikoilla eturivi täynnä pinkkipaitaisia, innokkaasti kiljuvia pikkutyttöjä. Tekeekö tuollainen kokemus haastavaksi pitää oma pää kylmänä ja eläimen luonto kurissa?

Kyllä meinaamme itsekin villiintyä, kun yleisössä tanssitaan. Onneksi itsekin voimme tanssia ja riehua sen verran, kun soitinten takaa (ja edessä) pystymme.

10. Mitä Päistikan vekkuli vuosi 2016 tulee pitämään sisällään?

Keikkoja, rokkia, kesää, matkustelua päismobiililla, lentoharjoituksia (Kärpäsellä), uusia biisejä ja tietenkin uusia kavereita!!

Noisen mammutti lähteekin tästä kömpimään kohti metsän siimestä katsomaan päistikan keikkaa, eturiviin, räkä poskella.

Mahdollisesti jotain samankaltaista

• Hullut Hattuset: Siilijalanjälki – Lastenmusiikkiylpeyden komea paluulevy
• Retro 2015 – Tiisu – Virtaset
• Bonnie Tyler saapuu Karjurockiin

Linkkejä

https://www.facebook.com/paistikka/?fref=ts
https://open.spotify.com/album/6Uvj5z5uoUf1srpui6fnsw

(Omakustanne 2016)

Virolaisen klassisen punkin kärkiairut J.M.K.E. juhli tammikuussa Nosturissa ja Tallinnan Rock Cafessa ansiokasta 30-vuotista taivaltaan. Useat jäsentenvaihdokset läpikäyneen yhtyeen ainoan alkuperäisjäsenen, laulaja-kitaristi Villu Tammen merkitys suomalaiselle punkille ja vaihtoehtorockille on merkittävä. Uusiutuneen kurkkukasvaimen vuoksi vaikeiden ääniongelmiensa kanssa juhlakeikoilla kamppailleen viro-punkin ikoni,  Tamme raivasi juhlakeikat sinnikkäästi, kunnialla, vaikkakin pihisevällä äänellä, mutta kuitenkin. Vuosijuhlan yhteydessä yhtyeellä oli sopiva sauma julkaista muutaman vuoden pöytälaatikossa lojunut täyspitkä albumi Kirves, Haamer, Kühvel ja Saag. Kyseessä on ensimmäinen uutta J.M.K.E. -musiikkia sisältävä albumi sitten vuoden 2001 Ainult Planeet -albumin. Välitöinä näiden albumien välissä yhtye julkaisi albumit alkuaikojensa kappaleista ja cover -biiseistä. Kaikkinensa kyseessä on J.M.K.E.:n yhdeksäs albumijulkaisu. Sinällään on erittäin arvostettavaa ja huomion arvoista, että käytännössä kotimaisen Stupido Twins -levy-yhtiön alkutaipaleen tärkein bändi julkaisee juhlavuotenaan albuminsa DIY-meiningillä erittäin rajoitetun 200 kappaleen painoksen c-kasettina.

Tuoreella julkaisullaan Villun ja basisti Reimo Va:n rinnalla J.M.K.E.:n rummuissa on vielä yhtyeen pitkäaikainen, sittemmin J.M.K.E.:sta Hot Kommunistin riveihin täyspainoisesti siirtynyt rumpali Andres Aru. Villun ääni on Kirves, Haamer, Kühvel ja Saag -albumilla vielä varsin hyvin kuosissa, ja biisien kontrastit ovat myös keskenään kiitettävän laaja-alaisia ja tyylillisesti yhtyeelle ominaiseen tapaan konventionaalisuutta hylkiviä, poikkiteloin asettuvia ja tyylilajillisia raja-aitoja rikkovia. – Omanlaistaan cross overia, kyllä.

Albumilta edukseen nousevat bluesahtavasta bossanovasta raivokkaan räimeen kautta erittäin tarttuvan popahtavan kosketinteeman siirtyvä Täna ja Homme, koukuttavalla, slaavilaistyyppisellä melodiakululla ryyditetty, kiivas ja hyvää kertsikoukkua tarjoileva hc-biisi Pehmelt öeldes ja shufflahtavalle ska/jazz-pohjalle rakentuva, iloisen duurivoittoinen Viplala. House of The Rising Sun:in kaltaiseen konservatiiviseen rautalanka-keinunta, irvailevan vääntynyt, Villun ulisten tulkitsema rautalankabiisi Näki Pealetulek on puolestaan vallan mainio päätös kasetin a-puolelle. B-puolen räyhäkkä avausbiisi Kuuse all lapioi kaoottisen jouluisaa tunnelmaa tupaan mihin vuodenaikaan tahansa. Albumin päätöspuolella kokonaisuuden parhaimmistoon nousevat raivokas Liiv mu külje all on punane ja pop-punkin kanssa flirttaileva, hienosti toimiva kaahaus Kooliveed, mitkä molemmat tuovat tyylillisesti mieleen yhtyeen kiivaimman levyn Öhtumaa viimased tunnid (1996). Kumikamelista muistuttava, raivokkaan leikkisä nimikkobiisi on myös yksi albumin selkeitä kulmakiviä.

J.M.K.E.:n musiikissa on edelleen tallella ne viehkeimmät elementit, mutta yhtyeen klassisista huippulevyihin verrattuna juoppohullun kirveen lailla tajuntaan iskeytyviä ässäkertosäkeitä ja vastustamattomia melodia -ja rytmiikkakoukkuja sen uutukaiselta yksinkertaisesti puuttuu reilusti ollakseen aivan priima-tavaraa. Voimaa, soitannollista jämäkkyyttä, näkemystä ja yritystä J.M.K.E.:n uutukaiselta ei kylläkään puutu. Pakista löytyy reilusti myös yhtyeen pirtaan kuuluvaa lupsakkaa rentoutta ja äkkivääryyttä. Silti monet albumin kappaleet jäävät valitettavan tasapaksuiksi ilman biisit seuraavalle levelille nostattavaa musiikillista lennokkuutta ja niihin dynamiikkaa tuovia sovitusratkaisuja ja melodisia täsmäiskuja (esim. avausbiisi  Nägija, Kõik või mitte middagi, Sarapuusalu ja Hea uus ilm kärsivät tästä ongelmasta. Jotkut biiseistä ovat taas J.M.K.E. -asteikollakin melko sekavia ja sovituksellisesti liiankin tilkkutäkkimäisiä. Tällaisista esimerkkeinä täytebiiseiltä vaikuttavat Reede õhtul kl 9 ja Taevalift.

Joka tapauksessa on erittäin hienoa että J.M.K.E. sai lopulta pihalle pitkään panttaamansa, kelvollisen albumikokonaisuuden ja kunniakkaaseen ajankohtaan. Toivon mukaan Villun ääni kuntoutuu vielä, ja yhtye pääsee aloittamaan uuden materiaalin luomisen puhtaalta pöydältä kun aika on sille kypsä.

arvio: 3/5

J.M.K.E. jatkaa vielä juhliaan soittamalla Kumikamelin kanssa yhteisen 30-vuotisjuhlakiertueen viidellä keikalla toukokuussa molemmin puolen Suomenlahden. Paikalle sopii mennä tähyämään jos minkä näköisiä ja kokoisia jänöjä.

J.M.K.E. & Kumikameli -30-vuotiskiertue:

12.5.2016 Virgin Oil. Co, Helsinki
13.5.2016 Tallinna
14.5.2016 Tarto
27.5. Yo-talo, Tampere
28.5. Klubi, Turku (w/ AOM)

Mahdollisesti jotain samankaltaista

• Hot Kommunist – omalaatuisia kuvioita ja sarkastisia havaintoja
• Progemetallisti Riverside ja monta kotimaista kiinnitetty Ilosaareen
• CMX:n Auringosta 20v-spesiaalipainos

Linkkejä

https://www.facebook.com/groups/116586708371953/?fref=ts
http://www.jmke.net

(Svart Records, 2015)

Tässä taitaa olla kotimaisen rokkikukkoilun kärkiryhmä tällä hetkellä. Viime kesänä julkaistu Hard Action -debyytti Sinister Vibes iskee päin näköä vastapalloon kuin Brasilian lentisjoukkueen ykkösiskuri päin piirisarja-passaria. Mm. Speedtrapista tuttujen kitaristi Ville Valavuon ja rumpali Markus Hietamiehen räimerock-rykmentti pistää debyytti albumillaan mutkat suoriksi ja lähtiessään sytyttää iloisesti koko paskan palamaan. Näin turboahdettua, laadukasta, skandinaavisen toimintarockin uudelleenherättelyä 20 vuoden jälkeen ei voi muuta kuin ihailla. Väistämättä mieleen tulvivat Nicke Andersonin The Hellacoptersin alkuaikojen supertykit, konstailemattomat useat seiskatuumaiset sekä albumit Supershitty to the Maxx ja Payin’ The Dues. Mukana on myös mausteita Danko Jonesin tyyppisestä vauhdikkaammasta rappaamisesta.

Vaikka Chestbusters -yhteyksistä tutun laulaja Günther Kiviojan ulosanti ei olisikaan toimintarockin saralla ihan sieltä persoonallisimmasta päästä, pienimpiä yksityiskohtia myöten hän taitaa silti hommansa siinä missä Eduardo Martinez (The Flaming Sideburns), Andersson tai Teemu Bergman The Heartburnsin keulilla, vaikkakin miehen ilmaisussa pientä Nicke -pastissien liikakäyttöä onkin havaittavissa. Hieman enemmän omaperäisyyttä ja vieläkin hyökkäävämpää otetta ja munaa vokaaliosuuksiin, niin kokonaisuus yhtyeen kohdalla on astetta parempi. No, paskatkos sekään liiakasi haittaa, jos homma rullaa jo tässä vaiheessa näinkin röyhkeällä ylpeydellä ja energialla.

Tyylitajua Hard Actionilla riittää vaikka muille jakaa. Biisit kantavat ja homma haisee muutenkin mukavasti denimille ja petroolille kautta linjan. Tulisuusasteikolla Sinister Vibesin korkeimpaan päähän nousevat albumin avaavat, tuulispäiset ja perseen vastustamattomasti pyörimään panevat Dead Dogs, Chosen Fews, Deadweight (Cut Me Loose) ja Cut to The Bone sekä albumin päättävä, seesteisempi No Lesson Learned.  Suoran räiminnän lisäksi yhtye taitaa myös pienemmän vaihteen käytön. Varsinkin hyvin “Fleimareiden” Sky Pilotsin materiaalista muistuttava Night Moves tuo matkaan enemmän Rollari-vivahteista aspektia. Keskinkertaisemmissakin vedoissa, kuten Hey You, albumin nimikkobiisissä ja Gunpointissa on myös imua, puristusta ja seisokkia sen verran, että maaliin kaahataan pakokaasun tuprutessa sankasti ruutulipun liehuessa. Albumin tuotanto on myös erinomaisen onnistunut tarkoitusperisinsä nähden kaikessa pelkistyneisyydessään. Hard Action on parhaimmillaan ihan helvetin hyvä, keskinkertaisimmillaankin erittäin kelpo. Lisää tätä!

4/5

Mahdollisesti jotain samankaltaista

• Hasta la Vista Social Club : Melt – Savonian Action Rock!
• Uudelleen aktivoitunut Backyard Babies saapuu nyt myös klubikeikoille
• Ensimmäinen Svart Festival marraskuussa

Linkkejä

https://www.facebook.com/hardaction/?fref=ts
https://hardaction.bandcamp.com/releases
https://open.spotify.com/artist/1MNirWvVTlKC0ANZXSgN5l